perjantai 31. elokuuta 2012

ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3





sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

out in the pouring rain

Mun elämä on kamalaa. Hirveetä. On ihan loppu enkä vaan jaksa enää. Mä en jaksa yrittää. Mun tekis mieli lakata olemasta - ei, ei kuolla, ei tappaa itseäni. Vaan lakata olemasta. Puff.

Pohjalta on kai vaan suunta ylöspäin? Tai niinku kaveri sanoi, ellei joku heitä lapioo. Joku on vissiin heittäny ja minä idiootti oon vielä jatkanu kaivamista.


En vaan jaksa.




keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.


Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.


maanantai 25. kesäkuuta 2012

nyt riskillä vaan

Sori etten oo kirjotellut! Oon ollu sen verran sekaisin ajatuksissani, etten oikein oo osannu kirjoittaa mitään. Monta kertaa oon kyllä aloittanut, mutta kun en oo saanut kasaan enempää kuin ensimmäiset sanat, oon jättäny sikseen. En mä tiedä saanko nytkään aikaiseks kovin paljon.

Niinku sanoin, oon aika sekasin. En vaan tiiä oikein mistään mitään ja kaikki on jotenki utopistista ja tuntuu, ettei mikään oo todellista. En oo ees ihan varma mistä tää fiilis johtuu, tuntuu vaan että päästä on katoamassa viimeisetkin järjen rippeet...




torstai 21. kesäkuuta 2012

step one you say we need to talk

Mä söin eilen tosi paljon, mutta sain kuin sainkin painon silti putoamaan 100 grammaa eilisestä. Huh! Nyt toinen vähän parempi päivä perään niin saadaan kivasti juhannukseks mittariin se täys -10 kg ja voin jatkaa hyvillä mielin toisen kympin pudotusta. Tällä tahdilla se vaan on kesä 2013 ennen kun oon tavotteessani. No, kävin liittymässä kuntosalille jäseneks joten siellä sitte ku tehdään hommia ahkerasti niin saan vähän tahtia nopeutettua!

Tänään tuntuu siltä, että tää on mahdollista. Oonhan mä jo melkein 10 kiloa pudottanu! Enää puoli kiloa vajaa. Sitä paitsi oikeesti pahimmasta painosta minkä oon vaa'alla ikinä nähny, mun paino on pudonnut jo yli 11 kiloa. Kyllä mä tähän pystyn. 

Juhannuksen yritän ottaa rennosti ja kompensoin sen syömällä vähähiilihydraattista ruokaa. Eli kunnon grillimakkarat (siis ne joissa on oikeesti ees vähän lihaakin...) ok, perunat ja sipsit not. Light limua ja ehkä kuivaa siideriä jos vaan on rahaa ostaa niitä.




Ai niin, kävin vaaramassa kaks aikaa tatuoitavaks! Toinen on tosin vaan vanhan korjausta, mutta sillä kerralla saatan varata ajan sen saman tatuoinnin jatkamiseen. Ja marraskuussa sitte tulee isompaa (no ei mitään oikeesti isoo) produktioo tonne selkään. Kivaa!



tiistai 19. kesäkuuta 2012

that's cool

Testi antoi tällaisen diagnoosin mulle:
Eating Disorders Diagnosis
Eating Disorder Not Otherwise Specified
According to criteria used by professionals, you appear to suffer from what is called an "Eating disorder not otherwise specified". This means that you show a pattern of disordered eating but do not fit the criteria for anorexia or bulimia.
- All bulimia criteria are met except that the binging and purging aspect occurs on a less frequent basis.
- You appear to have episodes of binging on food and eating much more than necessary, but only sometimes feel that this behavior is out of control.
- In order to compensate for overeating, you make yourself vomit, use diuretics, laxatives or other medications, fast for long periods of time, or exercise excessively.
- Your self-image is highly dependent on your perception of your weight and body shape. You place high importance on how your body looks, and how you feel about yourself varies based on whether you feel your body meets your high standards.

Lisäks tosiaan mun kehonkuva on kuulemma vääristynyt ja suhde ruokaan ja syömiseen on kieroutunut. Näin.


eikä menty milloinkaan

Taas uusi puoli itsestäni. Huono sellainen. Kai? Mutta musta tää on ihan mukavaa, tavallaan yks asia vähemmän, josta murehtia.


sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

siivet sydämeen

Tänään on paha olla. Alkoi niin lupaavasti, mutta päätty kuitenkin päin helvettiä koko päivä. Mun pitäis tunnin päästä olla taas menossa, mutta oon niin hysteerisen itkuinen, etten tiedä miten pystyn. Pakko mun tosin on.

Mä en vaan tiiä mitä tekisin. Tiedän mitä pitäis tehdä mutta musta ei kai oo siihen. Mulla on paha olla. Mua sattuu, henkisesti.

Luulin että tää vaihe oli jo päättyny. Se onkin tullut takas. Tai liekö koskaan loppunutkaan. Hysteeristä itkua, ahdistusta, päätöksiä, sairaita mielitekoja...

Mulla on nyt niin paha olla.





jos mä kuolen nuorena

Mitä enemmän mä asioita ajattelen, sitä paskempi mun on olla. En osaa päättää onko edellisen parin päivän aikana mun olo ollut parempi ku ennen vai paskempi ku ennen. Musta alkaa tuntua siltä, että mä yritän uskotella itselleni ja muille et se on ollu parempi, mut oikeesti mun taitaa olla paskempi olla.


Mä en voi tähän kirjottaa asioista niin kun haluaisin, koska tätä lukee niin moni tuttu. No, oma moka enkä syytä ketään niistä tutuista siitä. 

Enkä mä ees tiiä mitä sanoisin. Niin ku sanoin jo aiemmin, oon löytäny itsestäni uusia puolia. Ne puolet vähän pelottaa mua, mut toisaalta tää on taas tätä - jotenki mä tykkään niistä asioista, vaikkei ne ookaan kai oikeesti hyviä asioita.

Mä tajusin tänään ajattelevani, että tulispa jo talvi ja voisin pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, eikä tarvis miettiä sitä, näkyykö arpia jossain. Siis että tulispa talvi, niin voisin satuttaa itseäni. Kuitenkin mua tavallaan lohduttaa se, että tiedän itsekin etten tee sitä huomion vuoksi, kun kerran oon niin tarkka siitä, ettei ihmiset nää mun arpia. En oo sanonu aika pitkään aikaan, että mua ahdistaa, mutta nyt kun tajuan kuinka usein mun on tehny mieli ottaa joku teräase pieneen kätöseeni, tajuan että kyllä mua on ahdistanu. En vaan oo myöntänyt sitä kellekään.


Mitä mulle tapahtuu? Musta tuntuu, että asiat on muuttumassa. En tiiä mitkä asiat tai miten, mutta tuntuu siltä, että tää on erittäin ohimenevä vaihe. Ja sellanen tunne on myös, että ne asiat ei oo muuttumassa parempaan, ainakaan kokonaisuutta ajatellen. Oon aiemminki puhunu siitä romahduksesta mitä odottelin. Sellanen tunne taas pikkuhiljaa tulossa...


Ja ne saatanan popkornit tais kuitenki pilata mun koko päivän saavutukset. Vittu.


Ps. Tiedetään joo, samoja kuvia uudestaan ja uudestaan, sori!

lauantai 16. kesäkuuta 2012

i should stay away

Mun on tehny pari päivää jo mieli kirjottaa, mutta en oo jotenki keksiny kuitenkaan mitä kirjottaisin.

No, mä aloin karppaamaan taas. Puhuttiin M:n kanssa pitkät pätkät karppaamisesta ja päätin siinä innostuttuani taas aloittaa. Viime kesänä mä vedin hienosti läpi Atkinsin induktiovaiheen eli 2 viikkoa hiilarit alle 20 grammaa päivässä. (Ja niille, jotka ei oo tutustunut aiheeseen, Atkinsissa siis kuuluu tän kahden viikon jälkeen nostaa pikkuhiljaa hiilareita niin korkeelle ku voi niin että paino edelleen putoaa.) Sinä aikana mun paino putos 2,8 kg vaikka syödä mussutin aamiaiseks pekonia ja munia, lounaaks ja päivälliseks lihaa, leikkeleitä, juustoja, karppihampurilaisia (itsetehtyjä, nam!), välipalaks turkkilaista jogurttia... Toimivaa siis tosiaankin! Ja eilen totesin myös, että kun karpatessa jää keksit ja pullat syömättä niin ei ihme, että paino putoaa. Eilisaamusta mun paino on nyt pudonnut 900 grammaa. Oli mukavaa käydä eilen illalla vaa'alla, kun painoin jo silloin vähän vähemmän kun aamulla, vaikka join illalla ainaki 4 siideriä, kermalikööriä ja vähän lonkeroa!


Eilen oli muutenki jännittävä päivä. Mukava päivä myös, on ollut tosi hyvä fiilis koko eilisillan ja tän aamun. Ollaan maalattu nyt kaks päivää meijän nuorisotilan seiniä ja on ollu tosi mukavaa. Illalla näin kavereita ja oli tosi hauskaa ja oikein kunnon chilliä meininkiä!


Musta on alkanut tuntua siltä, että mun solisluut on hiipimässä pikkuhiljaa esiin! Jee! Ei ne vielä erityisemmin näy, mutta kun tunnustelee niin ainakaan niiden päällä ei tunnu sellasta löllyvää rasvakerrosta... 


Oon löytäny itsestäni ihan uusia puolia viime aikoina. Mun on pitänyt kirjoittaa tänne tosiaan tällä viikolla mun fiiliksistä itseni kanssa, mutta en jotenki oo saanu niitä sanoiks. Enkä siis saa varmaan nytkään, kun täytyy jo kiirehtiä töihinkin, mutta mä yritän tässä joku päivä, kunhan työkiireetkin hellittää pikkusen.

Nyt mä lähden vielä kolmanneks päiväks maalailemaan seiniä, toivottavasti saadaan ajoissa hommat pakettiin, että pääsen viettää lauantai-iltaa.

maanantai 11. kesäkuuta 2012

pojat laulakaa se laulu

Ystäväni J kysyi äsken, että mitä mulle kuuluu. Hyvä kysymys.

Oon täällä leirillä pohtinu paljon sitä, miten mä voin nykyään. Musta tuntuu, että oon kuvitellu voivani paljon paremmin ku oikeesti voin. Oon (taas) jopa alkanut huomaamaan masennuksen tunnusmerkkejä olemisessani. 


Oon myös pohtinu sitä mitä elämältäni haluan, enkä oo oikein päässy mihinkään tulokseen. Sekin ahdistaa hieman.

Me keskusteltiin J:n kanssa asioista tänään, ja mulle tuli sen sanoista ihan kieroutuneen väärä fiilis. Mä tunsin epäonnistuneeni ihmisenä ja ystävänä. Musta tuntu että musta on koitunu vaan harmia ja murhetta ja surua. Kyllä mä tajuan itsekin, ettei sen sanojen pointti ollut se, mutta henkilökohtaisesti tunnen epäonnistuneeni.


Eniten tietenkin mua ärsyttää se, etten osaa olla syömättä. Tänään päivällisellä tosin söin vaan salaattia, onneks. Mua pelottaa silti mennä kotona vaa'alle, kun en osaa ollenkaan arvioida sitä, mitä mun painolle on täällä tapahtunu. 


Kaiken kaikkiaan tätä tekstiä lukiessakin voi päätellä, että mun pää on aika sekaisin. En oikeestaan tajua mistään mitään ja tekis mieli vaan unohtaa kaikki mitä maailmassa ja mun elämässä tapahtuu ja itkee.

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu.

torstai 7. kesäkuuta 2012

don't wanna feel this way

No niin, tässä se ensimmäinen nyt sitten tulee. Mulla on aivan suunnattoman suunnaton olo. Musta tuntuu että oon valtava. En halua taaskaan syödä mitään, mutta pelkään jälleen herättäväni huomiota sillä, jos en syökään. Voisin toki skipata esimerkiks iltapalan, mutta houkutus käydä syömässä on liian suuri, kun tiedän että ruokaa on tarjolla viereisessä rakennuksessa...

Mä en halua lihoa. En voi. Mulla ei oo varaa siihen. Mun on oltava pieni. Mun on pakko. Vihaan tätä paskaa.

Me keskusteltiin työkavereiden kanssa ulkonäköpaineista ja syömishäiriöistä. Mulle selvis että toisella työkaverilla on ollut syömishäiriö nuorempana, ja mulle tuli niin paha mieli... Musta tuntuu, että mä valitan turhasta, ei mulla voi mitään sairautta olla, en mä nyt niin huonosti voi... Enhän? Ja musta tuntuu, että oon liian iso ollakseni syömishäiriöinen. Kun en mä voi edes laskea itseäni mihinkään bulimian kategoriaan kun en oksentele (ainakaan toistaiseks, mieli tekis joka päivä enemmän...).

Mä mietin koko ajan uskaltaisinko sanoa jonain päivänä että mulla on paha olo, enkä siks tuu syömään. Mä haluaisin. En halua syödä. Huomenna skippaan aamiaisen, välipalan ja iltapalan, lounaalla ja päivällisellä mä syön salaattia. Piste. Ei tästä muuten mitään tuu. Jos joku kysyy, mulle ei vaan maistu. Ja se on totta, tavallaan.

Tällä leirillä on taas se sama kaveri, joka viimekskin katsoi mua vähän pahasti kun otin niin vähän ruokaa, mua pelottaa että se alkaa kyttäämään mua, vaikka tiedänhän mä että se ajattelee vaan mun parasta. Nyt just mulle parasta ei kuitenkaan oo syöminen.

Aloitin tänään myös karkkilakon. Olin vuosi sitten 9,5 kuukautta karkkilakossa, tällä kertaa päätin olla 10 kk. Seuraavan kerran karkkia popsitaan siis 8.4.2013, kiitos.

Mä taidan nyt vyöryä sänkyyn ja yrittää kutistua yön aikana niin paljon ku pystyn...

Ps. Söin iltapalalla viisi leipää, tulipa vähän sellanen olo että jos ei olis ollu ihmisiä vieressä, olisin ahtanu itteeni vielä toisetkin viis. Kivasti melkein ahmittu taas. Kuka normaali ihminen muka syö viis leipää iltapalaks?





keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

i just met you and this is crazy

Pikainen tiedotuspostaus: Oon lähdössä huomenna taas leirille, ja mulla kyllä on kone siellä joten todennäköisesti syömisahdistumispostauksia tiedossa seuraavan viikon aikana. Ja ulkonäköahdistumista myös, koska mä haluaisin uida ja saunoa, mutta sen lisäks että häpeen itteeni muutenki, mulla on arpia joita en oikeestaan voi antaa kenenkään nähdä, paitsi leirillä olevien ystävieni, koska ne kyllä tietää muutenki miten mä voin. Apua, oliko pakko taas palauttaa tää ajatus päähän, nyt mua ahdistaa ja oon ihan jumissa, kun en tiiä miten sen purkaisin kun ei niitä arpia vois enempääkään tehdä... 
Niin, ja päätin, että leirin aikana karppaan. Saan samalla syyn syödä vähän vähemmän, koska en voi esimerkiks perunaa ym. syödä. Hah.



Mä tajusin tänään että oon allerginen tuoreelle ananakselle.


tiistai 5. kesäkuuta 2012

will i ever be enough

Mä oon miettiny usein sitä, kuinka pitkälle mä aion jatkaa. Oonko koskaan tarpeeks itselleni. Näenkö itsessäni aina ne samat epäkohdat kuin nyt.

Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin. 



Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö. 

Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu. 


Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä. 

Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.


Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.

Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.


Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.

Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.


maanantai 4. kesäkuuta 2012

jos vain sinä haluat

Hajoo käsiin, kaikki. Mikään ei vaan suju. Valtava epäusko valtaa mut enkä tiiä tuleeko mistään mitään. En tunne oloani tarpeeks tärkeeks. Tuntuu että en oo tarpeeks, jotta toisella olis tarpeeks halua saada lukkoja sisimmässään auki. Ei se varmastikaan niin oo, mutta en saa sitä ajatusta päästäni pois. En oo tarpeeks. Mussa on liikaa vikaa.

Ettei muhun edes haluta luottaa. Ei oo halua avautua, ei oo halua olla mun kanssa tasavertainen ja avoin ja pystyä elämään elämää niin että mä tietäisin mikä aiheuttaa tiettyjä asioita toisen käyttäytymisessä. Mun pitäis vaan kestää ja hyväksyä asiat ymmärtämättä mikä niitä aiheuttaa. Jos ees olis halua kertoa mistä niitä lukkoja on tullut, niin se luottamus vois joskus syntyä ja voisin ymmärtää miks asiat on näin.

Voiko mikään ikinä sujua hyvin mun elämässä? Ei vissiin.





sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

dipi-dipi-däng-däng

Lentoemäntädieetti ei menny ihan niin kun piti, en saanut sitä ihan loppuun asti, mutta kolmessa päivässä lähti 2-3 kiloa, joten tyytyväinen voin kai kuitenkin olla. Eilisestä mun paino ei ole noussut, vaikka söin siellä juhlissa voileipäkakkua, tavallista kakkua, kahta eri salaattia ja illan aikana nachoja ja vähän pitsaa, ja join kokista ja energiajuomaa. Yleensä tollasen määrän jälkeen noin epäterveellisiä ruokia paino on noussut vähintään pari sataa grammaa. Voinen siis päätellä, että se lentoemäntädieetti pitää paikkaansa senkin kanssa, ettei sillä pudotettu paino humpsahda kerralla takas kun on päivän syönyt taas normaalisti. (Koska mä muka viimeks olisin syönyt normaalisti?)



Uutta ennätyspainoa en tosin taaskaan saanu punnittua, mutta en mä kaukana oo onneks siitä, että saan. Jos en nyt lipsahda ahmimiseen vaan syön fiksusti niin eiköhän se sieltä tule.

Mulla on tuskaisat kaks viikkoa edessä. Täytyy hoitaa muutama rästissä oleva kouluhomma, yks projekti ja toisen näyttötyön kirjallinen osuus pitäs kirjoittaa, lisäks mulla alkaa leiri keskiviikkona ja siellä menee oma aikansa yhteen sun toiseen hommaan. No, mut sitten kun oon ne hoitanu, voin jäädä kesälomalla tyytyväisin mielin ja keskittyä häiden järjestämiseen.

Ja laihduttamiseen.