ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3

where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.

Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.

make it happen

Mulla on juuri nyt todella ristiriitaisia tunteita. Mut ensin yks selventävä asia: tunnustan, että oon johtanut teitä harhaan. S ja L on yks ja sama tyyppi, siis mun entinen poikaystävä. Sitten asiaan.

Mua vituttaa L ja sen käytös aivan suunnattomasti. Ensin se oli kaks viikkoa pitämättä mitään yhteyttä vaikka yritin pari kertaa laittaa viestiä senkin takia et olisin halunnu kertoa missä mennään, kunnes reilu viikko sitte kyllästyin ja sanoin sille että aivan sama, ja eilen se sit viimein pisti viestin. Viestin pointti oli suurinpiirtein se, että se on niin hemmetin jalo ihminen, että antaa mulle vielä mahdollisuuden ja yrittää vielä kerran olla mun kaveri. Siis että mä oon ollut tässä se kusipää. Ahaa. No, en kuitenkaan sanonu mitään, vaan olin vaan että ok ja kun se kysyi voitaisko mennä kahville, mä suostuin ihan vaan että pääsen tänään näkemään kuinka kauan mulla menee, ennen ku pinna palaa. Lisäks toivon, että se yrittäis vongata multa, koska saisin läjäyttää sille uutiseni päin naamaa hyvällä hetkellä.

Oon nimittäin samaan aikaan aivan äärettömän onnellinen siitä, että mun ihastus on nykyään mun poikaystävä. Hah! Minä ja M seurustellaan! Voisin siis päästä sanomaan L:lle, että sori, mut en oo pettäjätyyppiä. 

Ja lisää ristiriitaisia tunteita: Mua ahdistaa se, että oon näin sekasin, mun elämässä ei oo oikein mikään kunnolla raiteillaan ja silti mä päästän M:n mun elämään. Se on suorastaan julmaa ottaen huomioon ihan kaiken, mikä mun päässä, elämänhallinnassa ym. (kaikessa mahdollisessa) on pielessä. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se tietää mihin soppaan lusikkansa on tunkemassa, mutta en mä tiedä tietääkö se sittenkään. Entäs jos ei tiedäkään? Kohta sille valkenee kuinka fucked up oikeastaan oonkaan ja kaikki menee perseelleen. 

Mä oon onnellinen siitä, että mun paino on viimein pudonnut, koska en syönyt eilen kuin noin kaks riviä suklaata (sitä morkkiksen määrää!!), sain seuraavan raksin ruutuun ja musta tuntuu että voisin olla syömättä vaikka kuinka pitkään.

Mut kappas, mua ahdistaa. Koska kävin syömässä. Mulla oli ihan hyvä olo ja olisin pärjänny aamulla syömilläni muutamalla viinirypäleellä tän päivän ihan hienosti. Mut eeeiii, ku työkaveri pyysi syömään niin minähän lähdin iloisesti Subiin sen kanssa. Mä haluaisin taas oksentaa, mut en edelleenkään uskalla. Haluaisin vaan eroon tästä kylläisestä olosta. Nälkä on hyvä, mä tykkään nälästä. Jossain oli jopa uutinen, että pieni nälkä tekee terveelle aikuiselle hyvää. Vittu, en syö siis tänään enää mitään ja huomenna mä aion niin näyttää kynteni itselleni ja aion olla syömättä vaikka töissä on taas kaks kertaa ilmaista ruokaa tarjolla. En vittu syö mitään. En yhtään vitun mitään. En voi olla niin heikko paska etten pystyis yhtä perjantaita oleen töissä syömättä.

Sekaisia ahdistuksen, ilon, vitutuksen, onnen, epäonnistumisen ja rakastumisen tunteita, joita en osaa käsitellä. 

Pää räjähtää.

ikävöimästä itseni yllätin

Tänään mulla on ikävä. Leirillä on ihan hauskaa, ollaan täällä Lapissa nyt, matkaan meni 11 tuntia ja olihan se vähän raskasta istua autossa niin pitkä matka. Kännykästäkin loppui akku, kun meni koko matka musiikkia kuunnellessa ja tekstaillessa... Viime yönä en nukkunut ollenkaan, koska olisin ehtiny nukkumaan vaan 1-2 tuntia ja jos olisin nukkunu niin vähän, olisin ollu aivan kuollu tänään. Joten uni varmasti maittaa kunhan iltaohjelmat, hartaudet ym. on ohi. Totesin kyllä eräälle tietylle henkilöllekin tänään, että kyllähän se uni silti varmasti tulis paremmin jos sais nukahtaa sen viereen... <3

Mä joudun odottamaan vielä yli viikon ennen kun nään sen taas. Mun suunnitelmissa oli, että menisin tiistaina (vapaapäivänäni...) työpaikalle koska tiistaisin se on siellä myös, mutta miten mä muka tiistaihin asti malttaisin odottaa? Mun täytyy ehkä ehdottaa, että nähtäis jo aiemmin. (Niinku vaikka heti sunnuntai-iltana kun tuun kotiin... Heheh.) 

Onneks leirillä on kuitenkin mukavaa, porukka on mahtava ja kaikki on sujunu toistaiseks hyvin, leiriläisetkin on jo nyt, vasta 20 min hiljaisuuden jälkeen jo kutakuinkin rauhoittunu ja menny nukkumaan! Suorastaan mahtavaa. Huono puoli on enää se, että mun täytyis pitää huomenna oppitunti noille, enkä oo valmistellu sitä ollenkaan. Joku on jostain syystä vieny mun ajatukset kokonaan muualle niin en oo saanu aikaiseks. Noh, huominen aamupäivä vielä aikaa.

Ja jos jää aikaa, voin huomenna avautua mun ahdistuksesta, kun täällä syödään niin paljon!

colours and promises

Mä haluaisin vaan jakaa teille sellasen asian, että oon onnellinen. Just nyt oon onnellinen. Oon viettänyt illan sellaisen(kin) ihmisen seurassa, jota en vielä torstaina tiennyt edes näkeväni ennen kuin 1,5 viikon päästä. Mä oon ihastunut, siis aivan todella ja korviani myöten ja jos mulla olis taipumusta punastella, sitä tapahtuis usein. En tiiä koska olisin viimeks tuntenu mitään tällasta. Se olo tänään kun olin just jänistänyt tilanteesta jossa olisin voinu saada pusun...

Harmittaa! Mun kädet tärisi ja jalat tuntu heikolta mutta silti mun naamalla leveili typerä virnistys kun olin tietoinen siitä, mitä meinas tapahtua. 

Mä oon niin hulluna siihen etten itekään tajua. Ja varsinkaan se itse ei taida tietää kuinka sekasin oon siitä. Musta vaan tuntuu taas että tässä käy taas niin että mä tykkään siitä paljon enemmän kun se musta. Se on niin nähty tilanne, ei tosiaankaan olis ensimmäinen kerta. Mua vähän pelottaa että mua sattuu. Mua pelottaa myös että mä satutan, vaikka tällä hetkellä se tuntuukin kyllä aika utopistiselta ajatukselta. Yritän kuitenki vaan hiljentää vauhtiani, koska muuten tää päättyy rumasti... Mä välitän liikaa ja toinen ei tarpeeksi, ja kaikelta putoo pohja. Ei, ei, ei, niin ei saa käydä. 

Voisitko vaan tykätä musta tosi tosi tosi paljon niinku mä susta?

Sitten ei tarvis kenenkään lähteä, kenenkään ei tarvis satuttaa toista. Miks mua pelottaa jo valmiiks? Koska sun seurassa mun on pitkästä aikaa hyvä olla. Jos olisin voinu, olisin jääny siihen sun halattavaks koko illaks kun halasin sua ekan kerran tänään. Siinä oli tosi hyvä olla. 

Tykkään susta niin paljon, etten uskalla sanoo sitä, kun pelkään että sua alkaa ahdistaa, koska oon ihastunu suhun niin paljon niin nopeesti. Entä jos et ookaan yhtään niin ihastunu muhun?

Tykkäänköhän mä susta vähän liikaa.

en kävele vastaan

Mä haluaisin olla itsevarma. Mä oon sitä mieltä, että itsevarmuus on kaunista, ja oon melko varma siitä, että sellaiselle, joka ei mua tunne, esitän itsevarmaa tosi hyvin. Kävelen kadulla selkä suorassa kauniit vaatteet päällä ja korkokengät kopisten. Mutta mitä mun päässä sisällä tapahtuu: "Miks toi kattoo, onko mun meikit levinny, se varmaan ajattelee että miks tonnäkönen nainen kuvittelee olevansa kaunis, apua mä näytän varmaan ihan kamalalta."

Musta olis ihanaa tietää olevani kaunis ja mukava, hauska ja kiinnostava ihminen. Mutta en tosiaankaan tiedosta sitä itse. Mulle on monet kerrat sanottu että oon, mutta en mä näe sitä itse. Mä katson peiliin ja näen ihan tavallisen, vähän hölmönnäköisen ihmisen, jonka pitäis laihduttaakin. Hyi.

Haluaisin olla itsevarmempi myös siks, että nyt mä epäilen kaikkien muiden sanomisia. Että kaikki vaan puhuu mua miellyttääkseen. Mä kyllä tiedän, ettei ihmiset tekis sellasta mutta... En kuitenkaan halua uskoa mitä mulle sanotaan. Jaa kaunis, paskat. Ai kiinnostava ja mukava, niin kai juu.

Mä pelkään että tää huomionhakuisuuteni ja kauniiden sanojen kalasteluni koituu tän ihanan ihmisen ja mun välirikon aiheuttajaksi. Kun on koko ajan saatava kehuja, kun kaikki mikä sanotaan vähänkin väärin, pitää heti kääntää päälaelleen. En mä halua! Haluan vaan luottaa siihen että joku vois muakin rakastaa. Haluan vaan olla onnellinen.

Miks en muka vois jonkun silmissä olla kaunis? En ehkä omissa silmissäni, mut miks en jonkun muun silmissä? Mä tiedän paljon ihmisiä, jotka on mun silmissä tosi kauniita ja ihania, mutta itse he eivät ole tyytyväisiä ulkonäköönsä. Miks joku siis ei vois muakin nähdä kauniina ja ihanana? Miks en voi uskoo sitä?

Miks se on niin vaikeeta. Miks mun täytyy oikeesti haluta niin paljon huomiota. Miks en vaan voi tyytyä siihen mitä saan? Tiedostan itsekin kuinka ärsyttävä oon kun koko ajan tarviin jotain kauniita sanoja, mut en voi sille mitään. Mä yritän aina hillitä itseni mut se on niin vaikeeta... "Kehu mua! Sano mua kauniiks! Kerro vielä kuinka ihana mä sun mielestä oon!"

Mun on niin helppo vihata mua, että miksei vaan kaikki muutkin tee niin?

väreilevä helle kaupungin

Onnellisuus.

ja piikkien haavoittaa

Tänään mulla on ollut kiva päivä. Tai no, alkuun se nyt vaan oli sellanen ihan ok, mut parani loppua kohden ja nyt viimeiset pari tuntia on ollu tosi kivaa! Tähän tietysti liittyy olennaisesti yks ihminen. Oon onnellinen. Ei tässä  edes oo vielä mitään varsinaisesti tapahtunut, mutta tekee mieli hihittää! Musta tuntuu kun olisin teinityttö.

Oon vaan huolissani siitä, miten osaan sitoutua. Jotenki en haluais sitoutua, kun oon niin pitkään seurustellu ja nyt viimein vapaa, mut toisaalta taas... Tää ihminen merkitsee mulle paljon. Ja tietyllä tasolla tahdon kyllä keskittyä vaan siihen, mutta... Vapauden tunne on ollu mahtavaa.

Mulla on kuitenki onneks niin korkee moraali, et koskaan en vois toimia toisen selän takana, joten pettämisen pelkoa ei todellakaan ole. Tai no voisko sitä oikeastaan pettämiseks varsinaisesti sanoa kun ollaan tällaisessa "säätövaiheessa" vasta. No, oli tai ei, selän takana en vois kuitenkaan toimia. Joten ehkä mun ei tarvii olla huolissani siitä.

Miks tää on taas näin vaikeaa. En mä haluu kun olla onnellinen.

Ps. Mun oli tänään kylmä ja se tuli lämmittämään mua. <3

hulluutta huumaa

Oon onnellinen että meistä tuli niin läheisiä. Mut kuinka läheisiä meistä voi tulla? Pitäiskö tulla? Vai pitäiskö nyt unohtaa kaikki mahdollisuudet ja potentiaali ja pitää sut ystävänäni ja unohtaa kaikki muu?

Mä en ees tiiä mitä ite haluan, mitä tunnen. Pelkään edelleen hakevani vaan laastaria joka paikkais mun haavat, miten mä uskallan ikinä edetä kun en mä halua ketään laastarina pitää. Mut onko tässä mitään, onko tää aitoa, onko tää vaan lohdutuksen hakemista?