ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3

olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään(kään) peili ei ollut mun ystäväni. Näytin kaikessa lihavalta, isolta, massiiviselta, rumalta, ällöttävältä. Teki mieli jäädä kotiin, mutta ei oo varaa olla poissa koulusta. Joten puin samat vaatteet kun eilen ja toissapäivänäkin, vaikka en tykkää pitää yleensä samoja vaatteita montaa päivää putkeen.

Kaverilla on reilun viikon päästä yo-juhlat (miks kaikki muut saa jotain aikaiseks paitsi minä...) eikä mulla ole vielä mekkoa. Oon menossa lauantaina toisen kaverin kanssa ostamaan mekkoja mulle ja sille, ja mua pelottaa ne sovituskoppien peilit. Mua pelottaa niiden mekkojen kokolaput, kuinka ison mekon joudun ostamaan... 

Oon äitin häissä kaasona ja ostettiin kaikille kaasoille samanlaiset mekot. Puhuttiin sitten siitä, minkä kokoiset mekot kahdelle muulle kaasolle ostetaan ja siskoni kysyi multa, minkä kokoinen mulla on. Hävetti niin paljon kertoa, kun mun mekko on kaks kokoa isompi ku toisen kaason ja neljä kokoa isompi ku toisen. Hävetti, nolotti, halusin vajota maan alle...

Kaveri heitti tänään mun mielestä todella huonon läpän syömishäiriöistä. Se on yrittänyt hakea opiskelemaan teatterialaa, muttei tänä keväänä päässyt, koska omien sanojensa mukaan hän ei ole tarpeeks kiinnostava. Heitti sitten vielä, että "mä hankin itselleni anoreksian, niin oon mielenkiintoisempi". Musta se oli mauton ja huono läppä, mutta mulle tuli sellainen olo, etten olis saanut olla sitä mieltä, kun sanoin aika tiukasti että oli todella huono juttu.

Oon kehitelly itselleni äärimmäisen suuria ulkonäköpaineita jopa M:n suhteen, vaikka alkuun mulla ei just sen kanssa ollu mitään ongelmia, mut nykyäänpä on. Mua on alkanu pelottaa se hetki, kun se tajuaa mun todellisen valasmaisuuden... Ja muutkin ongelmat. Kuinka nopeesti se lähteekään kävelemään kun se tajuaa...

Oon syöny taas. Mä vihaan itteeni joka suupalalla enkä silti saa lopetettua. Mä en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa, kun kuitenkin haluan olla syömättä ja vihaan jokaista palaa jonka suuhuni pistän ja inhoan itseäni joka hetki. Paino junnaa samoissa lukemissa (no ei sentään onneks oo noussu) ja eniten vituttaa se, että tajusin tänään, etten mä oikeesti edes ahmi. Voisin oikeesti lopettaa sen mässyttämisen kun vaan päättäisin olla syömättä kaikkea syötäväks kelpaavaa. 

Mä haluan olla se, jota aina itse ihailen. Se, joka ei syö mitään, vaikka kaikki muut ympärillä vetäis hampurilaisaterioita. Muilla ehkä onkin varaa syödä sellaisia, mutta mulla ei ole. 

Tahtoisin viettää nestepaastoa, mut epäonnistun aina, koska oon niin heikko. Heikko. Heikko.

Epätäydellinen. Epäonnistunut. Pettymys.

Sanat ei riitä kuvaamaan sitä, kuinka oon surkea, huono, paska.

olin rikki ja sä keräsit osat

Huomenna koulua. Ahdistaa, ahdistaa. En osaa käsitellä tätä. Mitä mä teen? Tekis mieli mennä lenkille, söin äsken suklaata ahdistukseeni... Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan ruokaa. Enkä vihaa, rakastan, haluan vihata. Mä haluan juosta. Enkä halua, haluan tehdä jotain ihan muuta, mutta tajusin eilen, etten kesällä voi käyttää ollenkaan toppeja tai t-paitoja jos en vähän ryhdistäydy. Tai vaihda paikkaa... Jotain mä haluan tehdä. Yritän olla polttamatta, lenkillä kävin eilen ja toissapäivänä joten vois olla paikallaan pitää välipäivä (miks, musta tuntuu ihan hyvältä?), syömättömyys ei auta heti, ainoastaan pitkällä tähtäimellä, syödä en halua (EN HALUA!!) eikä mulla edes ole ruokaa. Mitä mulle jää jäljelle? Niinpä.

Tekosyitä. Oikeesti oon vaan sairas paska.

äiti, en tahdo mennä kouluun

Mulle iski taas kouluahdistus. Mun tarvii käydä koulussa vaan 3 päivää kuukaudessa kun oon oppisopimuksella töissä, mutta ne kolme päivää on ihan älyttömän tuskaisia aina.

Jo nyt mua itkettää valmiiks ajatus siitä, että joudun huomenna menemään kouluun. En oikein ymmärrä mistä tää ahdistus johtuu. Yks veikkaus vois kuitenkin olla, että mä en halua joutua negatiivisen huomion keskelle, jos esimerkiks opettaja sanoo kaikkien kuullen, että mulla on jotain tehtäviä tekemättä. Ja mulla on tehtäviä tekemättä. Mä myös usein tuun myöhässä ja pelkään aina, että siitä joku huomauttaa jotakin.

Jotenkin vaan kouluun meneminen on aina yhtä kamalaa, on ollu jo lukion loppuvaiheilta asti. Tai no, viime kuussa oli ihan ok, koska meillä oli tosi kivoja aiheita koulussa ja jotenki sellasia, etten kuvitellu meneväni kouluun. Mä en ymmärrä senkään takia, kun tykkään mun koulukavereista ja kaikkee, kyse ei tosiaankaan oo huonosta ilmapiiristä. 

Eikä mulla mitenkään esillä olemisen pelkoa töissä oo. Töihin on aina kiva mennä, eikä ahdista tai pelota pitää oppitunteja, aamunavauksia, hartauksia, toimintakokonaisuuksia... Ainoastaan koulussa toi iskee. Voisinko jotenkin opiskella etänä nää kaikki asiat? Ahdistaa mennä kouluun.