roskaa ja tuskaa

Se romahdus on nyt tainnut alkaa. Eilen oli pitkästä aikaa todella paska päivä, noin niinku kokonaiskuvaa katsoen. Ja samaa taitaa jatkua tänään.

Heräsin eilen ihan kohtuullisen ajoissa, lähdin käymään verkkokaupassa ostamassa uuteen omenapuhelimeeni suojakuoria ja -kalvoja. Kaikki meni ihan hyvin. Poltin pari tupakkaa ja oli tosi chilli fiilis ku aurinko paistoi ja radiosta tuli hyvää musaa. Pääsin kotiin ja päätin lakata kynnet ennen kun alkaisin siivoamaan. Kattelin siinä neljä jaksoo salkkareita ja odottelin et kynnet kuivuu. Sen jälkeen alkoi alamäki. L osti mulle joululahjaks kuulokkeet, jotka meni rikki jokin aika sitten, ja takuukuitti on L:llä ja se on luvannu pitää sen tallessa. Oon nyt jonkin aikaa yrittäny saada sen kuitin siltä niin eilen se sit sanoi et se tuo sen jos se löytää sen. Sanoin, että jos sitä ei löydy, sen pitäis ostaa mulle uudet kuulokkeet, koska se vika menis varmasti takuuseen. No, L ei tietenkään suostunu tähän ja oon nyt ihan varma et kuittia ei löydy enkä mä saa uusia kuulokkeita (on vieläpä yli 30 euron kuulokkeet et ei mistään halvimmasta päästä). Itketti jo siinä vaiheessa ihan tarpeeks. Olin sit viimein alkamassa siivoamaan kun sisko soitti ja pyysi (tai melkein käski) että mentäis yhdessä ostamaan äitin synttärilahja. Olin just lähdössä niin sain puhelun jossa ilmoitettiin helvetin isosta laskusta joka täytyy maksaa kahden viikon sisään, eikä mulla tosiaankaan oo rahaa. No, sit lähdin sinne kauppaan ja sillä reissulla meni sen verran aikaa, että koska olin sopinu meneväni leffaan illalla, en ehtiny eilen ollenkaan siivoamaan. Leffassa vetelin karkkia ja popcornia ja ahdisti ihan sikana mut en vaan saanu lopetettua. Leffan jälkeen mulle iski aivan puskista jäätävä päänsärky, joka oli niin paha että mua oksetti ja meinasin pyörtyä siihen kipuun. Yöllä heräilin pari kertaa ja toisella kerralla en saanu nukuttua koska olin nähny painajaista ja pelkäsin että jos alan nyt nukkumaan, sen painajaisen kammottava pikkutyttö seuraa mua seuraavaankin uneen. Oli aivan saatanan kuuma mutten uskaltanu tulla pois peiton alta, koska kaikkihan tietää että peiton alla on turva...

Tänään mulla on ollu vaan yks äärimmäisen turha työjuttu, yks työjuttu peruuntui ja nyt odottelen seuraavan alkua. M ei tänään varmaan tuu tänne, vaikka yleensä se tulee, ja tänään just olisin kaivannu sitä. Lisäks yks kaveri pisti viestin että voisinko hakea sen koulusta ja koska parempaa tekemistä ei ollu, lupasin mennä. Just ku pääsin sinne koululle, näin ku kyseinen kaveri astui bussiin ja lähti sillä kotiin. Pistin sille sit viestin et kiitos vaan ja sen vastaus oli, ettei se huomannu mun vastausta, et voin tulla hakemaan sen. Siis ensin se kysyi mut sit se ei odotellu vastausta vaan lähti bussilla. Täältä työpaikalta kestää noin 5 min ajaa sinne koululle ja mulla meni kokonaiset 10 min päästä sinne koululle siitä kun se kaveri lähetti viestin... No, saatiin siitä mukava riita aikaiseks tietenkin.

Tuntuu taas vaihteeks siltä et alkaa hajoo asiat käsiin ja vastapainoks yritän nyt pitää edes sit syömiset kurissa.

Nyt täytyy mennä takas töihin, mut jatkan ehkä illalla vielä jos jaksan ja muistan ja ehdin (mun täytyy oikeesti siivotaaaa...)

make it happen

Mulla on juuri nyt todella ristiriitaisia tunteita. Mut ensin yks selventävä asia: tunnustan, että oon johtanut teitä harhaan. S ja L on yks ja sama tyyppi, siis mun entinen poikaystävä. Sitten asiaan.

Mua vituttaa L ja sen käytös aivan suunnattomasti. Ensin se oli kaks viikkoa pitämättä mitään yhteyttä vaikka yritin pari kertaa laittaa viestiä senkin takia et olisin halunnu kertoa missä mennään, kunnes reilu viikko sitte kyllästyin ja sanoin sille että aivan sama, ja eilen se sit viimein pisti viestin. Viestin pointti oli suurinpiirtein se, että se on niin hemmetin jalo ihminen, että antaa mulle vielä mahdollisuuden ja yrittää vielä kerran olla mun kaveri. Siis että mä oon ollut tässä se kusipää. Ahaa. No, en kuitenkaan sanonu mitään, vaan olin vaan että ok ja kun se kysyi voitaisko mennä kahville, mä suostuin ihan vaan että pääsen tänään näkemään kuinka kauan mulla menee, ennen ku pinna palaa. Lisäks toivon, että se yrittäis vongata multa, koska saisin läjäyttää sille uutiseni päin naamaa hyvällä hetkellä.

Oon nimittäin samaan aikaan aivan äärettömän onnellinen siitä, että mun ihastus on nykyään mun poikaystävä. Hah! Minä ja M seurustellaan! Voisin siis päästä sanomaan L:lle, että sori, mut en oo pettäjätyyppiä. 

Ja lisää ristiriitaisia tunteita: Mua ahdistaa se, että oon näin sekasin, mun elämässä ei oo oikein mikään kunnolla raiteillaan ja silti mä päästän M:n mun elämään. Se on suorastaan julmaa ottaen huomioon ihan kaiken, mikä mun päässä, elämänhallinnassa ym. (kaikessa mahdollisessa) on pielessä. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se tietää mihin soppaan lusikkansa on tunkemassa, mutta en mä tiedä tietääkö se sittenkään. Entäs jos ei tiedäkään? Kohta sille valkenee kuinka fucked up oikeastaan oonkaan ja kaikki menee perseelleen. 

Mä oon onnellinen siitä, että mun paino on viimein pudonnut, koska en syönyt eilen kuin noin kaks riviä suklaata (sitä morkkiksen määrää!!), sain seuraavan raksin ruutuun ja musta tuntuu että voisin olla syömättä vaikka kuinka pitkään.

Mut kappas, mua ahdistaa. Koska kävin syömässä. Mulla oli ihan hyvä olo ja olisin pärjänny aamulla syömilläni muutamalla viinirypäleellä tän päivän ihan hienosti. Mut eeeiii, ku työkaveri pyysi syömään niin minähän lähdin iloisesti Subiin sen kanssa. Mä haluaisin taas oksentaa, mut en edelleenkään uskalla. Haluaisin vaan eroon tästä kylläisestä olosta. Nälkä on hyvä, mä tykkään nälästä. Jossain oli jopa uutinen, että pieni nälkä tekee terveelle aikuiselle hyvää. Vittu, en syö siis tänään enää mitään ja huomenna mä aion niin näyttää kynteni itselleni ja aion olla syömättä vaikka töissä on taas kaks kertaa ilmaista ruokaa tarjolla. En vittu syö mitään. En yhtään vitun mitään. En voi olla niin heikko paska etten pystyis yhtä perjantaita oleen töissä syömättä.

Sekaisia ahdistuksen, ilon, vitutuksen, onnen, epäonnistumisen ja rakastumisen tunteita, joita en osaa käsitellä. 

Pää räjähtää.

en kaipaa sun ikiroutaa

Aivan jäätävät ulkonäköpaineet iski yhtäkkiä. Tuntuu, etten ikinä voi olla sellainen, mitä miehet haluaa. Erehdyin katsomaan jonkun oletettavasti mallin kuvia facessa ja mua alkoi oikeasti itkettää, että vaikka kaunishan se toki olikin, niin murto-osa naisista oikeesti ikinä näyttää siltä, ja silti se on täsmälleen sitä mitä miehet haluaa. 

L ainakin haaveili aina pitkätukkaisesta isotissisestä blondista. Noista mulla ei oo kun pitkät hiukset. Mulla oli aina niin riittämätön olo. En ikinä tuntenut olevani sitä, mitä L oikeesti halus. Joskus ja useimmiten toki onnistuin unohtamaan oman huonommuudentunteeni, mutta nyt kun katson taaksepäin, huomaan usein ajatelleeni, että L joutuu tyytymään muhun, enkä niin että se saa olla mun kanssa. En mä koskaan uskonut, että se piti mua mitenkään ihmeellisen kauniina, ihan mukiinmenevänä korkeintaan.

Ja mä hyväksyin sen. Mä aattelin, että enhän mä ookaan mikään ihmeellinen. Tavallinen ja tylsä. 

En mä koskaan epäillyt, etteikö se olis mua rakastanu, mutta en vaan koskaan ajatellua että se rakastais mun ulkonäköä. Siihen oli vaan tyydyttävä.

Enkä mä osaa edes ajatella, että se olis tehny jotenkin väärin saadessaan mut tuntemaan niin, koska en minä ole kaunis. Totuushan se vain on. Mun valttikorttini ei tosiaankaan ole ulkonäkö, ja siks mun on niin vaikea löytää ketään kiinnostavaa uutta ihmistä. Ei kukaan kiinnostu musta ennen kun tuntee mut kunnolla ja tietää millainen olen luonteeltani. Ilmeisesti mun luonteessa kuitenkin on jotain, koska tiedän kyllä että tälläkin hetkellä on yks, joka on ihastunut muhun. Mut sekin tuntee mut vuosien takaa. Musta ei kiinnostuta ensisilmäyksellä.

Kaikkia tulee joku aina yrittämään baarissa, ja aina löytyy joku, joka haluaa tarjota juoman ja tanssia sun kanssa, vaikka mies oliskin vaan seksin perässä. Mulle ei oo kukaan ikinä tarjonnu juomaa, vaikka pari kertaa oon ihan sillä mielellä ollu, että jos joku tulis yrittämään niin en ajais sitä pois. No, eipä oo tullu.

Ja tiedän kyllä miksi.

Mä inhoan olla ruma.
Mä inhoan olla näin iso.
Mä inhoan olla niin tavallinen.
Mä inhoan olla mä.

Ja kaikki muukin menee näköjään tänään ihan päin helvettiä. En vaan taas jaksa. Ja päätin että paastoan tänään, koitan purkaa kaiken paskan siihen.

uskollinen yksinäisyys

Miks mun ystävyyssuhteet alkaa rakoilla ja päättyä heti, kun kerron totuuden siitä, missä mun elämässä tällä hetkellä mennään. 

Miten se tekee musta jotenkin huonomman ihmisen tai ystävän, että voin huonosti?

Tein elämäni suurimman virheen kun kerroin L:lle mitä mun elämään kuuluu. Nyt se ei enää halua nähdä mua ollenkaan. Miks mua rankaistaan tästä, minkä mä tälle itse voin. En voi vaan päättää että nyt oon terve.

Mä en kerro enää ikinä kellekään mun tilanteesta.

vieraskirjoihin lauseita vain sinusta

Mun ymmärrys ei riitä.

Olin hakemassa ananasta jääkaapista ja näin siellä leikkelettä ja paprikaa ja ajattelin että otanpa pakkasesta vähän leipää ja syön oikein makoisat voileivät, mut sit mun ruokahalu meni tyystin ja hyvä kun sain ne ananakset syötyä.

Ensin ajattelin, että entä jos L:lle on sattunut jotain ja siks se ei oo vastannu mun viesteihin. Lähetin sille huolestuneen viestin ja sanoin, että sen täytyy edes ilmoittaa olevansa kunnossa tai muuten soitan sen vanhemmille ja kysyn onko se elossa. Se vastaskin sen verran, että on kyllä elossa ja sain siitä sen verran irti, että se vois nähdä mut loppuviikosta. Mulla vaan ei oo mitään hajua missä merkeissä se tahtoo nähdä - kaverina vai pelkästään tavaroiden vaihdon merkeissä. Eikä se enää vastaa mulle.

Miks näitä ihmisiä vaan tulee mun elämään. Näitä, jotka tuntuu ajattelevan, että mulle saa tehdä mitä vaan ja ei se haittaa jos vähän harrastetaan henkistä väkivaltaa ja mun olemassaolosta ei tarvi välittää ja itse asiassa olis parempi jos en olis olemassa ollenkaan.

Mä haluan kuitenkin tuntea oman arvoni, ja mun mielestä mä oon ainoa, joka saa tietoisesti tehdä pahaa mulle, vain mä, koska oon kuitenki se, joka päättää mitä ansaitsen ja mitä en. Muut ei voi sanoa siihen mitään, eikä muut voi määritellä mun arvoa ja sitä, minkälaista kohtelua ansaitsen. 

Mutta nää muutamat muut ihmiset mun elämässä ei tunnu ajattelevan, että mulla olis mitään arvoa.

Että mä oon arvoton.

Ja nää ihmiset on sellasia, joiden en koskaan uskonut ajattelevan niin. Viimeisimmälle en oo mielestäni edes tehnyt mitään pahaa. Edellisellekin vain niin pientä pahaa, että reaktio oli mun mielestä täysi ylilyönti.

Mä vaan alan pikkuhiljaa itsekin uskoa, että oon arvoton. Miks kukaan muuten kohtelis toista ihmistä näin? Pakko mussa on olla vikaa jos mua saa kohdella näin.

Ja koska oon niin typerä, mä yhdistän tän arvottomuudentunteeni siihen, että ei tämännäköinen ihminen ole minkään arvoinen, laihat ja kauniit ihmiset on... Ja siinä syy, miksi jätin voileivän syömättä. Ja toivottavasti jätän huomennakin. Ja ylihuomenna.

hei kohtalo

Mä yritän nyt saada aikaiseks jonkun fiksun tekstin. Mun teki laivareissun aikana monen monta kertaa mieli kirjottaa tänne, mutta en pystyny kun ei netti tykänny toimia merellä ja olis muutenkin ollu vaan älyttömän kallista.

Musta tuntuu, et mä oon saavuttanu tai saavuttamassa jonkun mahtavan hyväksymisen tilan L:n suhteen. Mä voin myöntää aivan suoraan, että rakastan ja kaipaan sitä aivan hulluna, mutta oon silti ihan hyväksyny sen, etten enää oo sen kanssa, enkä voi koskaan ollakaan. Mä oon suorastaan ihmeissäni tästä tunteesta. No, se saattaa vielä mennä ohi, mut tällä hetkellä musta tuntuu siltä.

Mä en tiedä johtuuko tää siitä, etten oo saanu siihen mitään yhteyttä kohta neljään päivään. Se ei siis oo vastannut mun tekstiviesteihin eikä puheluihin kun oon pari kertaa yrittänyt soittaa sille. Toisaalta on ihan hermona siihen, että se kuvittelee voivansa vaan tehdä näin, mut pistin sille tänään (ihan asiallisen) viestin, jossa totesin, ettei tää nyt ihan näin käy, siitäkään syystä että sillä on edelleen joitain mun tavaroita ja mulla sen. Mulla ei oo tietoakaan siitä, koska se aikoo taas olla muhun yhteyksissä, mutta pakko sen on joskus olla. En mä suostuis tätä asiaa hoitamaan esim. jonkun muun välityksellä, varsinkaan kun en tiiä yhtään missä mennään.

Onko se mulle vihainen? Oonko mä tehny jotain väärin?

Enkä mä tosiaankaan tiedä, mitä se musta haluaa, koska se ei kerro mulle. Oon yrittäny kysyä, mut se ei oo vastannut. 

Mua vähän vituttaa, että ennen kun saavutin tän kummallisen hyväksynnän tilan, multa meni pari iltaa ihan vituilleen siks, että mietin vaan oonko tehny jotain väärin vai miksei se vastaa mun viesteihin. Ja toinen niistä illoista oli siellä reissussa, oli harvinaisen paska fiilis mennä nukkumaan.

Mut enpä mä kyllä oikeastaan nukkunutkaan sinä yönä. Heräilin vähän väliä ja nukuin kunnolla oikeastaan vaan viimeiset kaks tuntia. Ihme, ettei väsyttänyt enempää seuraavana päivänä.

Ajattelin tänään ajaessani Helsingistä kotiin päin, että jos mä nyt saisin yhtäkkiä uuden mahdollisuuden L:n kanssa, mä tekisin tuhat asiaa eri tavalla. Nyt mä vasta näen mitä oon tehnyt väärin ja mua vituttaa, että tajuan sen vasta nyt, vaikka kyllähän mä ne asiat tiesin jo silloin kun seurusteltiin. Kunpa olisin tajunnut, että vaikka aina ajattelin, ettei toista saa pitää itsestäänselvyytenä, mä kuitenkin pidin L:ää itsestäänselvyytenä. Eihän se mihinkään lähtis... Vaan lähti kuitenkin.

No, eiköhän tässä nyt oo taas itketty tarpeeks tätä asiaa. Vois välillä avautua vaikka siitä ruokamäärästä mitä söin tolla reissulla. Buffetti, aamiaisbuffet, hodari, karkkia, kuivalihaa, pihvi ja ranskalaisia, kalkkunawrap, kakkua, karkkia... Ja esimerkiks buffetin jälkeen olin niin täynnä että oli tosi lähellä etten oksentanut. Koska mulla oli niin paha olo. Mutta se ei tullu itsekseen, enkä edelleenkään uskaltanut ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja aiheuttaa se itse itselleni.

Mä en ymmärrä miks syönsyönsyönsyön niin paljon, vaikka joka kerta mä oon niin vihainen itselleni ja päätän, etten anna tän enää toistua. Miten vaikeeta voi oikeesti olla pitää joku kohtuus tässä pelleilyssä.

Ens viikko taas pakko olla kunnolla. En jaksa enää pettyä itteeni uudestaan ja uudestaan.

Mut mulla on sentään hieno tatuointi. Päätin ottaa sen, jotta muistaisin välillä ajatella näinkin, mut just nyt se on aika vaikeaa.

totuus iskee kovaa

Tulinpa tossa miettineeksi. Että mitä ihmettä oon ajatellut, kun kuvittelin että joku sellanen kun L haluais olla mun kanssa loppuikänsä? Mä uskon, että L tajus että voi saada ihan kenet tahansa haluaa ja siks se jätti mut. Sillä meinaan kävi aika usein baarissa just ennen meidän eroa niin, että naiset piiritti sitä. Kai sen päivän oli tultava ku se valkenis sillekin.

Kylläpä kuulostaa angstiselta. Pointti kuitenkin on ennemmin se, että L on vaan kutakuinkin täydellinen mies, kun se että mä olisin jotenkin kamala. En vaan oo mitenkään erikoinen. Ja L todellakin on. Täydellinen mulle ainakin.

Pelkään, etten ikinä löydä ketään, joka kelpais mulle, koska L on asettanu aika isot vaatimukset sen seuraajalle.

mitä sä teet ja mitä se merkitsee

Mua ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. 

En tiiä mikä. En tiiä miks. 

Koska S ei vastaa mun kysymykseen. 

Koska mun paino on noussu. 

Koska oon heikko läski. 

Koska rakastan ruokaa. 

Koska tahdon olla syömättä. 

Koska mä oon rakastunut eikä mun pitäis olla. 

Koska kukaan ei sano mulle että näytän kivalta.

Mun tekee mieli huutaa.

Mun tekee mieli juosta. 

Mun tekee mieli riehua. 

Mun tekee mieli heittää tavaroita seinään.

Haluaisin, että joku tietäis mitä mun elämässä tapahtuu. Mutta mä en uskalla kertoa kellekään tästä mun blogista. Vaikka haluaisin että joku tietäis, että joku tietäis mitä mä käyn läpi itseni kanssa. Mut en mä halua alkaa syömään. En, mä haluan vaan laihtua. 

Mä haluaisin jutella. Mä haluaisin itkee.

Mut en mä voi, koska en mä voi kertoa asioitani sille kelle haluaisin.

En halua että se ajattelee että tää on sen vika.

Vaikka tavallaanhan se on.

Mä haluaisin itkee sen sylissä ja että se silittäis mun päätä. Ei mua oikeestaan ees kiinnosta olisko se siinä mun tukena kaverina vai elämäni rakkautena. Kunhan se olis siinä ja kuuntelis mua ja olis se joka tietää kaiken.

Katon itteeni peilistä ja aattelen että näytän kivalta lihavalta.

Oon laihtunut läski.

Mun vyötäröhän on kaventunut paksu.

Mä en halua tuuditella itseäni siihen uskoon että kun pari kiloo lähtee niin johan näyttää paremmalta.

EI NÄYTÄ PAREMMALTA!

Oon edelleen läski. Mä haluan että se sana kaikuu mun päässä niin kauan kunnes oon oikeesti laihtunut. Läski, läski, läski, läski, läski...

Mua ahdistaa.

Miksen mä osaa olla. Miks mä oon tällanen ihmeellinen sekava joku, jota kukaan ei tahdo ymmärtää.

Vihaan itseäni niin paljon.

my heart skips a beat

Mulla tulee ehkä aina oleen viha-rakkaus-suhde vaa'an kanssa. Joka ikinen aamu pelkään astua sille, jos se näyttääkin liikaa... Mutta aina silloin kun se näyttää vähemmän kun eilen, mä rakastan sitä. Tänä aamuna mä kyllä rakastin sitä. Mutta ennen kun menin vaa'alle, mua pelotti. Olin ihan varma että oon lihonu. Sadankin gramman painonnousu pelotti.

Mutta mun paino oli siis pudonnut 600 grammaa eilisestä. Teki mieli hyppiä ilosta!

On ollu vähän typerä olo tänään. En oikein tiiä kaipaanko L:ää vai ylipäänsä jotakuta joka rakastais mua niinku L rakasti. Ehkä tää olo helpottais kun S nyt vaan tulis tänään tänne. Saapa nähdä, kyl se eilen vielä sanoi että vois ehkä tulla, mutta ei oo antanu mitään varmaa vastausta.

Jotenki sellanen semi-ahdistus päällä. En oikein tiiä miltä musta tuntuu, kun toisaalta se, että mun paino on pudonnut paljon ja oon pysyny kurissa saa mut tosi iloiseks, mut toisaalta joku tyhjyys mussa kalvaa. Ja tuntuu muutenki ihmeelliseltä, että pelkkä painonpudotus sais mut onnelliseks. Mut ehkä se sit on mulle nyt tärkeintä, että sitä kautta opin tykkäämään  itsestäni. Harmittaa vaan, että senttejä ei oo lähteny ku ihan alkuun, mut sit on ainaki vyötärö jämähtäny tän kokoiseks. Aattelin että joko -10 kilon kohdalla tai sit kun oon alle 70 kiloa niin mittaan kaikki mitat taas.

Tein tänään taas sellasen noin puolen tunnin lihaskuntosetin, minkä oon itselleni kehittäny viime kesänä. Aattelin että tekisin sen vaikka 3-5 kertaa viikossa ja sit lisäks kävisin ainaki kävelyllä muutaman kerran viikossa. Mua ärsyttää kun oon niin huono liikkuja. Tollanen kotijumppa vielä meneekin, kun mun ei tarvii mennä mihinkään tehdäkseni sen, mut heti ku pitäs lähtee ovesta ulos niin en jaksa. Mutta pakko mun on nyt jaksaa, ettei musta tuu vaan sellanen löysä kasa nahkaa ilman yhtään lihasta.

Meinasin laittaa tähän kuvan sellasesta löysästä nahkasta mut ne kaikki oli niin ällöttäviä et ajattelin säästää teitä. Sen sijaan voin vaikka laittaa kuvan siitä, millaseks mun pitäis tulla.

Tosin mun rinnat ei tuu koskaan oleen tota kokoluokkaa, mut se ei mua haittaa.

miten sulla tänään meni?

Oon tänään tuntenut hyllyväni ja löllyväni paikasta toiseen. Mun päivä meni ihan hyvin, paitsi sit menin käymään baarissa äitin kanssa ja join neljä (4) juomaa. Ne teki yhteensä ainakin 500 kaloria, enemmänkin varmaan. Plus söin tänään puolikkaan suklaapatukan ihan vaan koska se oli tossa pöydällä enkä pystyny vastustamaan sitä. No, ajattelin sitä syödessäni että onpahan pois silmistä eikä oo enää kiusaamassa mua. Söin sentään tänään vain yhden tortillan vaikka yleensä ahdan itseeni kaks, ja jätin vielä kaikki kaloripitoiset kastikkeetkin pois. Juomia lukuun ottamatta oon siis onnistunut tänään hyvin!

Tosin kävin äsken vaa'alla, ja se näytti iltapainoks ihan hyvää lukemaa - musta tuntuu että huomenna saatetaan jopa edetä tässä projektissa taas vähän. Varsinkin kun söin nyt iltamyöhällä, se nostaa kuitenki painoa vähän.

Aattelin myös jos kokeilis tota ABC-dieettiä. Jos en olis juonu tänään niitä siidereita ja drinkkejä, mä voisin laskea tämän päivän ekaks päiväksi... No, huomenna on sit vaan aloitettava ja tiedossa 500 kcal päivä.

Mä kutsuin L:n tänne yöks. Sen veljillä on synttärit ja se on juhlimassa niitä ja oon monesti sanonu sille, että se voi kyllä tulla baaririekkumisien jälkeen tänne yöks, kun mä asun ihan keskustassa ja se taas ite asuu 5 km päässä keskustasta. Se usein kävelee kotiin aamuyöllä ja sen jälkeen kun sen kaveri ilmeisesti joutu tyrmäystippojen uhriks ja heräs aamulla sairaalasta, mulla olis turvallisempi olo jos se mieluummin tulis tänne.

Tavallaan mä tarvitsen sitä. Se on kuitenki edelleen mulle yks luotettavimmista ihmisistä (ja saan mä siltä läheisyyttäkin), ja tykkäisin avautua sille mun elämästä enemmänkin, mut se ei taida haluta tietää. Varsinkaan sitä, mitä ajattelen T:stä nykyään, kun se jo kerran tunsi että olin lähestulkoon pettäny sitä T:n kanssa. Vaikka mitään ei oikeastikaan tapahtunu silloin mun ja T:n välillä. 

Taidan kuitenkin nyt höllyä ja lyllyä pikkuhiljaa nukkumaan päin.

henkilöhahmojen esittelyä

Tässä on jo tähän mennessä pari henkilöä tullu esiin mun kirjotuksissa, joten lienee syytä esitellä nyt ainaki vähän mua ja perhettäni ja kaveripiiriäni.

Alotetaan perheestä. Mulla on vanhemmat, ne on eronneet pari vuotta sitten ja molemmat on kihloissa uusien kumppaneiden kanssa. Niiden kanssa ei oo mitään ongelmia. Mulla on lisäks kaks vanhempaa siskoa, joiden kanssa ollaan aika läheisissä väleissä.

Sit on T joka on jo aiemmin mainitsemani kaveri, johon taidan olla rakastunut. Meidän historia kuullostaa suurinpiirtein tältä: tutustuttiin 15-vuotiaana ja alettiin seurustelemaan. Seurusteltiin jotain reilu 8 kk kunnes mä jätin sen. Sen jälkeen ei oltu väleissä pitkään aikaan, ja aina jos jotain juteltiin esim. IRC-Galleriassa (hei, tästä on sit jo useampi vuosi aikaakin...) niin se meni riitelyks ihan pienistä ja ihmeellisistä syistä. Pikkuhiljaa välit parani ajan kuluessa, pari kertaa olin ihastunutkin siihen uudestaan, vaikka seurustelin uuden tyypin kanssa. Vajaa pari vuotta sitte se meinas karata käsistä ja koin pienen kriisin seurustelukumppanini kanssa, kun jouduin vakuuttamaan sille ja itselleni etten halua T:tä vaan haluan silloiseni. Meni yli vuosi eikä nähty kertaakaan, tekstailtiin vaan satunnaisesti kuulumisia. Sit kun taas nähtiin, musta ainaki tuntui siltä, että meidän välillä oli joku jännite ja en kyllä pistäny siitä pahakseni, vaikka edelleen seurustelin... Kuukausi sen jälkeen erosin pitkäaikaisesta poikaystävästä (esittelen sen seuraavaksi) ja juttu lähti taas luistamaan ihan vaan sillä, että T kysyi mitä oikein tapahtui. Mä tajusin että tää on mahtava tyyppi ja halusin syventää meidän kaverisuhdetta ystävyyteen päin ja epäilin jo ihastuneeni tyyppiin, kun meille tuli iso riita, jonka jälkeen T ei oo puhunut mulle. Sen jälkeen tajusin että taidan ihan oikeasti vaan haluta sen. Oon ihan pihalla tällä hetkellä enkä oikein tiiä mitä sille sanoisin, että saisin sen taas puhumaan mulle.

No, sitten se entinen poikaystävä, L. Alettiin L:n kanssa seurustelemaan puolisen vuotta T:n ja mun eron jälkeen ja seurusteltiin 4,5 vuotta kunnes aivan puskista reilu 1,5 kk sitten L ilmoitti, ettei meidän suhde kuulemma toimi ja että se jättää mut. Hetken aikaa meni, kunnes tajusin sen ja sit koin romahduksen. Tämän seurauksena aloin syömään vähemmän ja vähemmän kehittäessäni samaan aikaan päässäni ajatuksia siitä, että L jätti mut koska lihoin niin paljon meidän seurustelun aikana. 

No, mulla on myös kasa ihania ystäviä, joiden kanssa jutellaan aivan kaikesta. Niitä on yhteensä 5 ja mä kutsun niitä täällä yhteisestä nimellä IV, jos pitää yksilöidä niin tähän jengiin kuuluu A, O, M, J ja I. Kukaan ei vaan kuitenkaan muista noita kirjaimia, niin että yritän muistaa käyttää tota IV:tä. Ollaan IV-porukan kanssa tunnettu vasta vuoden verran, mutta musta tuntuu et ne tietää musta aivan liikaa. Tai no IV-porukka oli kasassa jo aiemmin, mut mä vähän niinku ujuttauduin mukaan jälkijunassa. Tultiin vaan alusta asti juttuun ja tässä ajan kuluessa meidän suhde on syventynyt ja kerron nykyään lähestulkoon kaiken niille. Ne tietää myös siitä, että epäilen vähintäänkin ajautuvani syömishäiriöön, mutta niiden huonoihin puoliin kuuluu myös se, että jokaisella niistä on omiakin juttuja, ja siks niiden on joskus vaikea keskittyä mun asioihin. Mutta annan sen aina uudestaan ja uudestaan niille anteeksi, koska ne on vaan ihania.

Ja nyt voisin kertoa musta. Olin yläasteella varustettu huonolla itsetunnolla ja parilla huonolla kokemuksella, jotka johti lievään masennukseen (ei tosin diagnosoitu koskaan) ja itsetuhoisuuteen. Molemmat siis lieviä, en koskaan esimerkiksi viillellyt niin, että verta olis oikeesti tullu. Koin myös lievää koulukiusaamista, johon kukaan ei tietenkään reagoinut mitenkään, siis kukaan aikuinen. Tämä kaikki 7. luokalla. Pikkuhiljaa siitäkin päästiin kun kasilla sit sain uusia ystäviä, seurustelin T:n kanssa ym. Sen jälkeen oon kokenut olleeni masentunut yhdessä vaiheessa, kun makasin vaan sängyssä aamuisin enkä mennyt kouluun, koska ei vaan kiinnostanut. Nousin aina myöhään ja olin vaan tekemättä mitään koska mikään ei kiinnostanut. Se vaihe helpotti, kun lopetin lukion.

Masentuneisuuttaa on mulla lähisuvussa muutenkin, joten oon vähän alusta asti pelännyt, että minkä asteinen masennus tästä yllättävästä erosta mulle tulisi, mutta oon selvinnyt siinä mielessä ihan hyvin, että oon esimerkiks menny aina töihin. Tosin taidan purkaa kaiken pahan oloni syömisien tarkkailuun ja itseni vihaamisen tämän näköisenä ja kokoisena.

Syömishäiriötaustaa mulla ei ole. Oon kokenut yläasteelta asti olleeni vähän muita isompi, vaikka tiedostinkin sen, etten ollut ylipainoinen. Nimenomaan ulkonäköpaineet on aiheuttanut mulle sitä huonoa itsetuntoa. Syömishäiriön tyyppinen käyttäytyminen on mulle ilmaantunut tässä ihan tämän vuoden puolella. En laske kuitenkaan itseäni mihinkään syömishäiriöön, en ole alipainoinen enkä oo edes varma haluanko olla, en ahmi ja oksenna, mä vaan en halua syödä jotta laihtuisin. Ehkä oon vaan jossain määrin pro-ana vaikka en sitä oikeastaan haluais myöntää itselleni, enkä muille.

ps. Mä en onnistunut tänään.