oh it's a beautiful day

Koulu on paskaa, joudun huomenna lähtemään ennen seitsemää Kankaanpäähän jonnekin typerille omaishoitajamessuille, auto päätti alottaa siestan enkä pääse kotiin ennen ku isi tulee auttamaan mua käynnistyskaapeleiden ja toisen auton kanssa ja muutenki kaikki menee tänään pieleen. Söin yhden leivän liikaa, enkä tiedä ehdinkö lenkille kun tää kotiin pääseminen venähti yli tunnilla... Pakko mun on lenkille mennä. Muuten en pysy ruodussa.

Vituttaa liikaa. Vituttaa joka ilta, tästä on tullu vissii jokapäiväistä.

Ai niin, ja sain eilen tietää, että vielä yks kaveri lukee tätä ja mä en tietenkään tienny asiasta yhtään mitään. Ihan vitun hienoo joo, mut en jaksa enää välittää. Harmi sitte, jos jollekulle tulee tästä jotain mielipahaa tai huolta, omapa on valinta.

Mua jännittää se asia, josta puhuin toissapäivänä, et mulle saattaa tapahtua jotain tosi pelottavaa. En oo vielä saanu tietää siitä mitään lisää, mut mua jännittää että koska saan tietää. Haluaisin kovasti saada varmuutta asioihin, en tiedä onko se hyvä vai huono asia mitä mulle saattaa tapahtua... Tosi epäselvää, tiedän, mutta en halua enkä edes voi sanoa suoraan mitä saattaa olla tapahtumassa. Lupaan kertoa, kunhan tiedän itsekin enemmän.

Tiivistelmä: Kaikki vituttaa ja pelottaa ja raivostuttaa, eikä mikään suju. Tarvisin halauksen, ison ja lämpimän, kiitos.

olin rikki ja sä keräsit osat

Huomenna koulua. Ahdistaa, ahdistaa. En osaa käsitellä tätä. Mitä mä teen? Tekis mieli mennä lenkille, söin äsken suklaata ahdistukseeni... Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan ruokaa. Enkä vihaa, rakastan, haluan vihata. Mä haluan juosta. Enkä halua, haluan tehdä jotain ihan muuta, mutta tajusin eilen, etten kesällä voi käyttää ollenkaan toppeja tai t-paitoja jos en vähän ryhdistäydy. Tai vaihda paikkaa... Jotain mä haluan tehdä. Yritän olla polttamatta, lenkillä kävin eilen ja toissapäivänä joten vois olla paikallaan pitää välipäivä (miks, musta tuntuu ihan hyvältä?), syömättömyys ei auta heti, ainoastaan pitkällä tähtäimellä, syödä en halua (EN HALUA!!) eikä mulla edes ole ruokaa. Mitä mulle jää jäljelle? Niinpä.

Tekosyitä. Oikeesti oon vaan sairas paska.

mihin nää kaksi täysin eri tietä johtais

Mulla on sekavia fiiliksiä. Mulla on tänään ollu kiva päivä. Oon syöny vähän liikaa, mut kävin lenkillä ja muutenki oli mukava päivä kaupungilla kaverin kanssa. Terassikausikin tuli avattua.

Mua pelottaa. Lupasin itselleni etten panikoi vielä, mutta en voi tälle mitään. Mikään ei oo vielä varmaa eikä välttämättä edes todennäköistä, mut mulle saattaa tapahtua jotain tosi pelottavaa. No, kerron siitä sitte lisää myöhemmin jos on aihetta. Saan ite tietää siitä varmaan tämän tai ens viikon aikana lisää.

Löysin sikahyvän biisin, mitä fiilistelen nyt repeatilla ja se on vaan mahtava biisi!

Musta vaan tuntuu silti siltä, että kaikki valuu pikkuhiljaa huomaamatta taas johonki viemäriin. Pari sellasta juttua on nyt ilmenny, mitkä pistää mut miettimään tulevaisuutta ja elämää, ja jotka viittaa kovasti siihen suuntaan, ettei tätä hyvää fiilistä ja onnea jatku loputtomiin. 

Yritän nauttia nyt kun vielä on mistä nauttia, mut se on välillä vaikeaa.

Mulla on siis tänään ollu sairaan hyvä päivä, mut silti mua vaivaa epätoivo ja suru tai haikeus tai joku...

i don't care what anybody thinks about that

Tänään mä kävin taas lenkillä. En jaksanu juosta koko lenkkiä, mut ihan kohtuullisesti. Matkaa kertyi 7,7 km ja aikaa meni 1 h 10 min. Oon kohtuullisen tyytyväinen, varsinkin kun kulutettujen kalorien määrä (arvio, koska mulla ei ollu sykemittaria) oli 600 kcal ja oon syöny tänään vain 200 kcal. Nyt ajattelin lähteä käymään kaupungilla. Just nyt tuntuu hyvältä!

Hyvän päivän kunniaks lenkkikuvaa kehiin, ja vaikka naama onkin sensuroitu niin tossa mä oon!

i can't take it anymore

Kaikki hajoo käsiin. Kaikki. Oon ihan varma, että pian oon yksin kylmässä maailmassa, koska nyt on varmaan jo kaks ihmistä lähdössä rymisten elämästäni kerralla. Se tekee kaiken kaikkiaan 3 tai 4 tämän vuoden aikana, riippuu miten sen määrittelee. Mä en tajua mitä teen väärin, tai pikemminkin että miks mä teen väärin. Kyllä mä tiedän missä menee vikaan, en vaan tajua miks toistan samoja virheitä uudestaan ja uudestaan.

Mä tarvitsen kärsivällisyyttä ja itsekuria. Mä satutan itseäni, syön liikaa, oon syömättä, elän epäterveellisesti, eikä se tee hyvää mulle, mutta en halua lopettaakaan, koska jos lopetan, mihin mä tän kaiken ahdistuksen, vitutuksen, pelon, kärsimyksen tungen? Eilen mä tajusin, että viillot käy kerta kerralta syvemmiksi. Tänään mä menin vaa'alle (vaikka pelotti ihan saatanasti) ja painoin noin 1,5 kiloa vähemmän kun olin kuvitellut, enkä halua syödä taaskaan mitään, koska jos syön, se menee yli enkä voi enää hillitä itseäni.

Mä oon hukassa ja en tiedä kuka mut löytäisi. Hetken jo kaikki meni hyvin, mutta nyt taas kaikki langat karkaa mun käsistä. Oon peloissani, hieman ahdistunut, pohjattoman surullinen ja en tiedä mitä tekisin. Kuka vois viedä mut täältä pois, ettei tarvis enää pelätä?

illan hiljaa viiletessä rakastan sua vielä

Mä kyllä haluan tätä, mut en tiedä haluanko, että toinen joutuu kärsimään mun ongelmista. Oon ihan varma siitä, että kaikki ei oo hyvin meidän välillä, mutta toivon vain kuvittelevani. Yritän sanoa, että tarvitsen sitä, mutta jotenkin suustani tulevat sanat kuulostavat syyttäviltä, ilkeiltä. En mä sitä tarkoita! Usko mua, anna anteeks että kuulostan siltä, mä vaan haluan kaiken olevan hyvin.

Mä en oikeesti halua mitään muuta nyt kun että tää onnistuis. Eilen asetin itseni ykkössijalle, tänään se on M. Vain ja ainoastaan M.

Haluun vaan, että voitais olla onnellisia yhdessä...

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

voin kuvitella siivet selkääni

Pää räjähtää, kaikki on perseestä ja vihaan elämääni. Kiitos.

I fucking hate my life.

mä tahdon sun elämään

En oikein tiiä mitä sanoisin. Paino nousee liian kovaa vauhtia, ja tänään yritän taas ottaa vähän takas... Oon käynyt tosin lenkillä tänään ja toissapäivänä, ja ajattelin jatkossakin käydä noin joka toinen päivä lenkillä, siis ihan oikeesti juoksemassa!

Mua väsyttää henkisesti se, että yritän koko ajan olla enemmän, olla parempi, kauniimpi, ihanampi... Yritän koko ajan olla enemmän. Mut en osaa lopettaakaan, tai jos lopetan niin vihaan, inhoan itseäni, koska en oo tarpeeks hyvä.

make it happen

Mulla on juuri nyt todella ristiriitaisia tunteita. Mut ensin yks selventävä asia: tunnustan, että oon johtanut teitä harhaan. S ja L on yks ja sama tyyppi, siis mun entinen poikaystävä. Sitten asiaan.

Mua vituttaa L ja sen käytös aivan suunnattomasti. Ensin se oli kaks viikkoa pitämättä mitään yhteyttä vaikka yritin pari kertaa laittaa viestiä senkin takia et olisin halunnu kertoa missä mennään, kunnes reilu viikko sitte kyllästyin ja sanoin sille että aivan sama, ja eilen se sit viimein pisti viestin. Viestin pointti oli suurinpiirtein se, että se on niin hemmetin jalo ihminen, että antaa mulle vielä mahdollisuuden ja yrittää vielä kerran olla mun kaveri. Siis että mä oon ollut tässä se kusipää. Ahaa. No, en kuitenkaan sanonu mitään, vaan olin vaan että ok ja kun se kysyi voitaisko mennä kahville, mä suostuin ihan vaan että pääsen tänään näkemään kuinka kauan mulla menee, ennen ku pinna palaa. Lisäks toivon, että se yrittäis vongata multa, koska saisin läjäyttää sille uutiseni päin naamaa hyvällä hetkellä.

Oon nimittäin samaan aikaan aivan äärettömän onnellinen siitä, että mun ihastus on nykyään mun poikaystävä. Hah! Minä ja M seurustellaan! Voisin siis päästä sanomaan L:lle, että sori, mut en oo pettäjätyyppiä. 

Ja lisää ristiriitaisia tunteita: Mua ahdistaa se, että oon näin sekasin, mun elämässä ei oo oikein mikään kunnolla raiteillaan ja silti mä päästän M:n mun elämään. Se on suorastaan julmaa ottaen huomioon ihan kaiken, mikä mun päässä, elämänhallinnassa ym. (kaikessa mahdollisessa) on pielessä. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se tietää mihin soppaan lusikkansa on tunkemassa, mutta en mä tiedä tietääkö se sittenkään. Entäs jos ei tiedäkään? Kohta sille valkenee kuinka fucked up oikeastaan oonkaan ja kaikki menee perseelleen. 

Mä oon onnellinen siitä, että mun paino on viimein pudonnut, koska en syönyt eilen kuin noin kaks riviä suklaata (sitä morkkiksen määrää!!), sain seuraavan raksin ruutuun ja musta tuntuu että voisin olla syömättä vaikka kuinka pitkään.

Mut kappas, mua ahdistaa. Koska kävin syömässä. Mulla oli ihan hyvä olo ja olisin pärjänny aamulla syömilläni muutamalla viinirypäleellä tän päivän ihan hienosti. Mut eeeiii, ku työkaveri pyysi syömään niin minähän lähdin iloisesti Subiin sen kanssa. Mä haluaisin taas oksentaa, mut en edelleenkään uskalla. Haluaisin vaan eroon tästä kylläisestä olosta. Nälkä on hyvä, mä tykkään nälästä. Jossain oli jopa uutinen, että pieni nälkä tekee terveelle aikuiselle hyvää. Vittu, en syö siis tänään enää mitään ja huomenna mä aion niin näyttää kynteni itselleni ja aion olla syömättä vaikka töissä on taas kaks kertaa ilmaista ruokaa tarjolla. En vittu syö mitään. En yhtään vitun mitään. En voi olla niin heikko paska etten pystyis yhtä perjantaita oleen töissä syömättä.

Sekaisia ahdistuksen, ilon, vitutuksen, onnen, epäonnistumisen ja rakastumisen tunteita, joita en osaa käsitellä. 

Pää räjähtää.

i want to be yours

Miks syön? Miks en vaan voi olla syömättä? Pitikö siitä nyt alkaa saatana vielä puhumaankin, että voinko syödä seurassa? Ei se keskustelu ees liittyny muhun, ja sit multa kysytään että onko mulla ongelmia syödä kun ihmisiä on paikalla! No pakkohan mun oli sanoa ettei oo ongelmaa. Joten mun oli pakko myös syödä. Vittu. 

En tasan muuten syö yhtään saatanan suupalaakaan huomenna. Helvetin helvetti ku lihon kohta taas sinne seiskalla alkavaan painoon ku en osaa pitää sormiani irti ruuasta. Haluun vaan lopettaa syömisen kokonaan...

Kokonaan.

work it

Söin.

Söin.

Söin.

Tänään en syö.

Toivottavasti en huomennakaan.

(Sain jopa kannustimen, sillä heinäkuun lopussa täytyis olla hienossa kunnossa, koska mun äiti menee naimisiin ja enhän mä voi näyttää tältä siellä. Hyi.)

hei missä olenkaan

Voi olla että kirjottelen nyt jonkin aikaa tänne vähän harvemmin kun tähän asti. Pohdintojen jälkeen oon tullut siihen tulokseen, että voi olla parempi taas ihmissuhteiden kannalta, että kirjottelen enemmän nyt omaan blogiini, joka ei näy kun mulle itselleni. Mut toki aina välillä tuun tännekin jotain kirjottelemaan, vähän harvemmin vaan.

anna mun rakastaa

Mä kaipaan sitä, että olisin jollekulle korvaamaton. Että olis joku joka ei vaan vois elää ilman mua. Joku, joka kertois mulle joka päivä, kuinka ihana oon, kuinka kaunis oon, kuinka paljon mua rakastetaan. Kun olis joku, joka haluais rakastaa mua niin paljon... Joku joka rakastais mua niin.

Joka lohduttais mua aina kun itkettäis, pitäis sylissä kun maailma tuntuis liian pahalta, pitäis mut kasassa sillon, kun haluaisin hajota, tai jos hajoisinkin niin auttais mua kasaamaan taas itseni.

Ja jota mä saisin rakastaa takas! Jolle saisin olla kuuntelijana, lohduttajana, auttajana, tukijana, piristäjänä, hyvän mielen aiheuttajana. Just sitä samaa mitä kaipaan itsellenikin, haluaisin olla jollekulle muulle.

Mä kaipaan jatkuvaa huomiota. Ja sitä, että olis joku jota voisin huomioida jatkuvasti ilman, että tulis ripustautuva tai omistushaluinen olo mulle tai sille. Mun tapani osoittaa rakkautta usein mielletään sellaiseks, vaikka oikeesti en mä oo sellanen. Jossain määrin tietysti joo, mutta en niin että sen vois sanoa negatiiviseen sävyyn.

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niin, että molemmat vois tehdä toisilleen hyvää tasapuolisesti ja molemmat tarvitsis ja haluais toisiaan tasapuolisesti. On niin raskasta välittää toisesta enemmän kuin se toinen musta...

Ja kun sanon "joku", mä tiedän tasan tarkkaan ketä tarkoitan. Olis ehkä helpompaa, jos en tietäis, silloin kuka tahansa sopiva vois täyttää ton tyhjän tilan mun elämässä. Mut nyt mä haluan siihen vaan yhden tietyn ihmisen, enkä tällä hetkellä kelpuuta siihen ketään muuta. Toisaalta nyt mä oon valmis tekemään mitä vaan saadakseni siihen juuri sen tietyn ihmisen.

and when you're needing your space

Mä en tiiä onko mulla mitään asiaa, mutta silti tuntuu, että haluan kirjoittaa tänne. Musta vaan tuntuu, että mä puhun uudestaan ja uudestaan samoista asioista, ja onhan se nyt aika turhaa. Täällä syödään vieläkin liikaa, mua ahdistaa se edelleen, oon edelleen ihastunu ja se asia mietityttää edelleen ja oon edelleen epävarma itsestäni.

Mulla on ikävä. Ja mua pelottaa myös.

Entä jos tää ei meekään niinku toivoisin...