i should stay away

Mun on tehny pari päivää jo mieli kirjottaa, mutta en oo jotenki keksiny kuitenkaan mitä kirjottaisin.

No, mä aloin karppaamaan taas. Puhuttiin M:n kanssa pitkät pätkät karppaamisesta ja päätin siinä innostuttuani taas aloittaa. Viime kesänä mä vedin hienosti läpi Atkinsin induktiovaiheen eli 2 viikkoa hiilarit alle 20 grammaa päivässä. (Ja niille, jotka ei oo tutustunut aiheeseen, Atkinsissa siis kuuluu tän kahden viikon jälkeen nostaa pikkuhiljaa hiilareita niin korkeelle ku voi niin että paino edelleen putoaa.) Sinä aikana mun paino putos 2,8 kg vaikka syödä mussutin aamiaiseks pekonia ja munia, lounaaks ja päivälliseks lihaa, leikkeleitä, juustoja, karppihampurilaisia (itsetehtyjä, nam!), välipalaks turkkilaista jogurttia... Toimivaa siis tosiaankin! Ja eilen totesin myös, että kun karpatessa jää keksit ja pullat syömättä niin ei ihme, että paino putoaa. Eilisaamusta mun paino on nyt pudonnut 900 grammaa. Oli mukavaa käydä eilen illalla vaa'alla, kun painoin jo silloin vähän vähemmän kun aamulla, vaikka join illalla ainaki 4 siideriä, kermalikööriä ja vähän lonkeroa!

Eilen oli muutenki jännittävä päivä. Mukava päivä myös, on ollut tosi hyvä fiilis koko eilisillan ja tän aamun. Ollaan maalattu nyt kaks päivää meijän nuorisotilan seiniä ja on ollu tosi mukavaa. Illalla näin kavereita ja oli tosi hauskaa ja oikein kunnon chilliä meininkiä!

Musta on alkanut tuntua siltä, että mun solisluut on hiipimässä pikkuhiljaa esiin! Jee! Ei ne vielä erityisemmin näy, mutta kun tunnustelee niin ainakaan niiden päällä ei tunnu sellasta löllyvää rasvakerrosta... 

Oon löytäny itsestäni ihan uusia puolia viime aikoina. Mun on pitänyt kirjoittaa tänne tosiaan tällä viikolla mun fiiliksistä itseni kanssa, mutta en jotenki oo saanu niitä sanoiks. Enkä siis saa varmaan nytkään, kun täytyy jo kiirehtiä töihinkin, mutta mä yritän tässä joku päivä, kunhan työkiireetkin hellittää pikkusen.

Nyt mä lähden vielä kolmanneks päiväks maalailemaan seiniä, toivottavasti saadaan ajoissa hommat pakettiin, että pääsen viettää lauantai-iltaa.

jos vain sinä haluat

Hajoo käsiin, kaikki. Mikään ei vaan suju. Valtava epäusko valtaa mut enkä tiiä tuleeko mistään mitään. En tunne oloani tarpeeks tärkeeks. Tuntuu että en oo tarpeeks, jotta toisella olis tarpeeks halua saada lukkoja sisimmässään auki. Ei se varmastikaan niin oo, mutta en saa sitä ajatusta päästäni pois. En oo tarpeeks. Mussa on liikaa vikaa.

Ettei muhun edes haluta luottaa. Ei oo halua avautua, ei oo halua olla mun kanssa tasavertainen ja avoin ja pystyä elämään elämää niin että mä tietäisin mikä aiheuttaa tiettyjä asioita toisen käyttäytymisessä. Mun pitäis vaan kestää ja hyväksyä asiat ymmärtämättä mikä niitä aiheuttaa. Jos ees olis halua kertoa mistä niitä lukkoja on tullut, niin se luottamus vois joskus syntyä ja voisin ymmärtää miks asiat on näin.

Voiko mikään ikinä sujua hyvin mun elämässä? Ei vissiin.

olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään(kään) peili ei ollut mun ystäväni. Näytin kaikessa lihavalta, isolta, massiiviselta, rumalta, ällöttävältä. Teki mieli jäädä kotiin, mutta ei oo varaa olla poissa koulusta. Joten puin samat vaatteet kun eilen ja toissapäivänäkin, vaikka en tykkää pitää yleensä samoja vaatteita montaa päivää putkeen.

Kaverilla on reilun viikon päästä yo-juhlat (miks kaikki muut saa jotain aikaiseks paitsi minä...) eikä mulla ole vielä mekkoa. Oon menossa lauantaina toisen kaverin kanssa ostamaan mekkoja mulle ja sille, ja mua pelottaa ne sovituskoppien peilit. Mua pelottaa niiden mekkojen kokolaput, kuinka ison mekon joudun ostamaan... 

Oon äitin häissä kaasona ja ostettiin kaikille kaasoille samanlaiset mekot. Puhuttiin sitten siitä, minkä kokoiset mekot kahdelle muulle kaasolle ostetaan ja siskoni kysyi multa, minkä kokoinen mulla on. Hävetti niin paljon kertoa, kun mun mekko on kaks kokoa isompi ku toisen kaason ja neljä kokoa isompi ku toisen. Hävetti, nolotti, halusin vajota maan alle...

Kaveri heitti tänään mun mielestä todella huonon läpän syömishäiriöistä. Se on yrittänyt hakea opiskelemaan teatterialaa, muttei tänä keväänä päässyt, koska omien sanojensa mukaan hän ei ole tarpeeks kiinnostava. Heitti sitten vielä, että "mä hankin itselleni anoreksian, niin oon mielenkiintoisempi". Musta se oli mauton ja huono läppä, mutta mulle tuli sellainen olo, etten olis saanut olla sitä mieltä, kun sanoin aika tiukasti että oli todella huono juttu.

Oon kehitelly itselleni äärimmäisen suuria ulkonäköpaineita jopa M:n suhteen, vaikka alkuun mulla ei just sen kanssa ollu mitään ongelmia, mut nykyäänpä on. Mua on alkanu pelottaa se hetki, kun se tajuaa mun todellisen valasmaisuuden... Ja muutkin ongelmat. Kuinka nopeesti se lähteekään kävelemään kun se tajuaa...

Oon syöny taas. Mä vihaan itteeni joka suupalalla enkä silti saa lopetettua. Mä en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa, kun kuitenkin haluan olla syömättä ja vihaan jokaista palaa jonka suuhuni pistän ja inhoan itseäni joka hetki. Paino junnaa samoissa lukemissa (no ei sentään onneks oo noussu) ja eniten vituttaa se, että tajusin tänään, etten mä oikeesti edes ahmi. Voisin oikeesti lopettaa sen mässyttämisen kun vaan päättäisin olla syömättä kaikkea syötäväks kelpaavaa. 

Mä haluan olla se, jota aina itse ihailen. Se, joka ei syö mitään, vaikka kaikki muut ympärillä vetäis hampurilaisaterioita. Muilla ehkä onkin varaa syödä sellaisia, mutta mulla ei ole. 

Tahtoisin viettää nestepaastoa, mut epäonnistun aina, koska oon niin heikko. Heikko. Heikko.

Epätäydellinen. Epäonnistunut. Pettymys.

Sanat ei riitä kuvaamaan sitä, kuinka oon surkea, huono, paska.

nothing else matters

Jotain iloa: M tuli kuin tulikin tänään sinne ja mulla oli kivaa sen kanssa, niinku aina.

Muuten ei sit ookaan niin hyvin menny, söin töissä vaikkei pitäny, ja karkkiakin oon tänään syöny enemmän ku liikaa. Kaloreita on tullu vissiin jotain 600 kieppeillä, jos muistin laskea kaiken mitä söin. 

SGD kestää 30 päivää ja aattelin että jos mä yrittäisin sitä niin saattaisin olla kesäks jossain kunnossa. Se vois jopa toimia, koska jos menee yli niin säännöissäkin lukee että ylimääräiset kalorit pitää sit vaan polttaa liikunnalla. Musta tuntuu, että yritän sitä. Aloitan huomenna, mut jotta ne päivät jolloin kalorimäärä on iso, tulis viikonloppuihin, alotan suoraan päivästä 3 ja siirrään ykkösen ja kakkosen sinne loppuun (tosin paasto viimeiseks suunnitelman mukaan). Ainahan sitä kai saa yrittää...

Joku ahdistus tai vitutus jossain pääni perukoilla asustelee, mutta yritän olla päästämättä sitä valloilleen nyt.

roskaa ja tuskaa

Se romahdus on nyt tainnut alkaa. Eilen oli pitkästä aikaa todella paska päivä, noin niinku kokonaiskuvaa katsoen. Ja samaa taitaa jatkua tänään.

Heräsin eilen ihan kohtuullisen ajoissa, lähdin käymään verkkokaupassa ostamassa uuteen omenapuhelimeeni suojakuoria ja -kalvoja. Kaikki meni ihan hyvin. Poltin pari tupakkaa ja oli tosi chilli fiilis ku aurinko paistoi ja radiosta tuli hyvää musaa. Pääsin kotiin ja päätin lakata kynnet ennen kun alkaisin siivoamaan. Kattelin siinä neljä jaksoo salkkareita ja odottelin et kynnet kuivuu. Sen jälkeen alkoi alamäki. L osti mulle joululahjaks kuulokkeet, jotka meni rikki jokin aika sitten, ja takuukuitti on L:llä ja se on luvannu pitää sen tallessa. Oon nyt jonkin aikaa yrittäny saada sen kuitin siltä niin eilen se sit sanoi et se tuo sen jos se löytää sen. Sanoin, että jos sitä ei löydy, sen pitäis ostaa mulle uudet kuulokkeet, koska se vika menis varmasti takuuseen. No, L ei tietenkään suostunu tähän ja oon nyt ihan varma et kuittia ei löydy enkä mä saa uusia kuulokkeita (on vieläpä yli 30 euron kuulokkeet et ei mistään halvimmasta päästä). Itketti jo siinä vaiheessa ihan tarpeeks. Olin sit viimein alkamassa siivoamaan kun sisko soitti ja pyysi (tai melkein käski) että mentäis yhdessä ostamaan äitin synttärilahja. Olin just lähdössä niin sain puhelun jossa ilmoitettiin helvetin isosta laskusta joka täytyy maksaa kahden viikon sisään, eikä mulla tosiaankaan oo rahaa. No, sit lähdin sinne kauppaan ja sillä reissulla meni sen verran aikaa, että koska olin sopinu meneväni leffaan illalla, en ehtiny eilen ollenkaan siivoamaan. Leffassa vetelin karkkia ja popcornia ja ahdisti ihan sikana mut en vaan saanu lopetettua. Leffan jälkeen mulle iski aivan puskista jäätävä päänsärky, joka oli niin paha että mua oksetti ja meinasin pyörtyä siihen kipuun. Yöllä heräilin pari kertaa ja toisella kerralla en saanu nukuttua koska olin nähny painajaista ja pelkäsin että jos alan nyt nukkumaan, sen painajaisen kammottava pikkutyttö seuraa mua seuraavaankin uneen. Oli aivan saatanan kuuma mutten uskaltanu tulla pois peiton alta, koska kaikkihan tietää että peiton alla on turva...

Tänään mulla on ollu vaan yks äärimmäisen turha työjuttu, yks työjuttu peruuntui ja nyt odottelen seuraavan alkua. M ei tänään varmaan tuu tänne, vaikka yleensä se tulee, ja tänään just olisin kaivannu sitä. Lisäks yks kaveri pisti viestin että voisinko hakea sen koulusta ja koska parempaa tekemistä ei ollu, lupasin mennä. Just ku pääsin sinne koululle, näin ku kyseinen kaveri astui bussiin ja lähti sillä kotiin. Pistin sille sit viestin et kiitos vaan ja sen vastaus oli, ettei se huomannu mun vastausta, et voin tulla hakemaan sen. Siis ensin se kysyi mut sit se ei odotellu vastausta vaan lähti bussilla. Täältä työpaikalta kestää noin 5 min ajaa sinne koululle ja mulla meni kokonaiset 10 min päästä sinne koululle siitä kun se kaveri lähetti viestin... No, saatiin siitä mukava riita aikaiseks tietenkin.

Tuntuu taas vaihteeks siltä et alkaa hajoo asiat käsiin ja vastapainoks yritän nyt pitää edes sit syömiset kurissa.

Nyt täytyy mennä takas töihin, mut jatkan ehkä illalla vielä jos jaksan ja muistan ja ehdin (mun täytyy oikeesti siivotaaaa...)

mitä jäljellä kaiken sen jälkeen

Eilen mulla oli tosi hauskaa ja olin onnellinen. Tänään mun auto hajos. 

Okei se ei oo mun auto vaan isin, mutta mä sillä aina ajelen.

huuda kun tarviit mua

Oon lihonu, en tuu toimeen ihmisten kanssa, mikään ei ota sujuakseen, en saa aikaiseks tehdä mitään ja kaikki kaatuu päälle.

Ehkä oon jotenki tottunut tähän kaikkeen, koska ei musta kuitenkaan tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Vähän vaan.

Mä tahtoisin lopettaa herkuttelun, ainakin siinä määrin kun sitä nykyään teen. On raskasta haluta vihata jotain, mistä tykkää ihan liikaa.

Mutta on mullakin ilonaiheeni, oon päässyt juttelemaan yhden ihmisen kanssa vähän oikeista asioista ja toivon voivani olla sille läsnä jatkossakin.

Ja lisäks mulla on M. <3

i can't take it anymore

Kaikki hajoo käsiin. Kaikki. Oon ihan varma, että pian oon yksin kylmässä maailmassa, koska nyt on varmaan jo kaks ihmistä lähdössä rymisten elämästäni kerralla. Se tekee kaiken kaikkiaan 3 tai 4 tämän vuoden aikana, riippuu miten sen määrittelee. Mä en tajua mitä teen väärin, tai pikemminkin että miks mä teen väärin. Kyllä mä tiedän missä menee vikaan, en vaan tajua miks toistan samoja virheitä uudestaan ja uudestaan.

Mä tarvitsen kärsivällisyyttä ja itsekuria. Mä satutan itseäni, syön liikaa, oon syömättä, elän epäterveellisesti, eikä se tee hyvää mulle, mutta en halua lopettaakaan, koska jos lopetan, mihin mä tän kaiken ahdistuksen, vitutuksen, pelon, kärsimyksen tungen? Eilen mä tajusin, että viillot käy kerta kerralta syvemmiksi. Tänään mä menin vaa'alle (vaikka pelotti ihan saatanasti) ja painoin noin 1,5 kiloa vähemmän kun olin kuvitellut, enkä halua syödä taaskaan mitään, koska jos syön, se menee yli enkä voi enää hillitä itseäni.

Mä oon hukassa ja en tiedä kuka mut löytäisi. Hetken jo kaikki meni hyvin, mutta nyt taas kaikki langat karkaa mun käsistä. Oon peloissani, hieman ahdistunut, pohjattoman surullinen ja en tiedä mitä tekisin. Kuka vois viedä mut täältä pois, ettei tarvis enää pelätä?

illan hiljaa viiletessä rakastan sua vielä

Mä kyllä haluan tätä, mut en tiedä haluanko, että toinen joutuu kärsimään mun ongelmista. Oon ihan varma siitä, että kaikki ei oo hyvin meidän välillä, mutta toivon vain kuvittelevani. Yritän sanoa, että tarvitsen sitä, mutta jotenkin suustani tulevat sanat kuulostavat syyttäviltä, ilkeiltä. En mä sitä tarkoita! Usko mua, anna anteeks että kuulostan siltä, mä vaan haluan kaiken olevan hyvin.

Mä en oikeesti halua mitään muuta nyt kun että tää onnistuis. Eilen asetin itseni ykkössijalle, tänään se on M. Vain ja ainoastaan M.

Haluun vaan, että voitais olla onnellisia yhdessä...

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

make it happen

Mulla on juuri nyt todella ristiriitaisia tunteita. Mut ensin yks selventävä asia: tunnustan, että oon johtanut teitä harhaan. S ja L on yks ja sama tyyppi, siis mun entinen poikaystävä. Sitten asiaan.

Mua vituttaa L ja sen käytös aivan suunnattomasti. Ensin se oli kaks viikkoa pitämättä mitään yhteyttä vaikka yritin pari kertaa laittaa viestiä senkin takia et olisin halunnu kertoa missä mennään, kunnes reilu viikko sitte kyllästyin ja sanoin sille että aivan sama, ja eilen se sit viimein pisti viestin. Viestin pointti oli suurinpiirtein se, että se on niin hemmetin jalo ihminen, että antaa mulle vielä mahdollisuuden ja yrittää vielä kerran olla mun kaveri. Siis että mä oon ollut tässä se kusipää. Ahaa. No, en kuitenkaan sanonu mitään, vaan olin vaan että ok ja kun se kysyi voitaisko mennä kahville, mä suostuin ihan vaan että pääsen tänään näkemään kuinka kauan mulla menee, ennen ku pinna palaa. Lisäks toivon, että se yrittäis vongata multa, koska saisin läjäyttää sille uutiseni päin naamaa hyvällä hetkellä.

Oon nimittäin samaan aikaan aivan äärettömän onnellinen siitä, että mun ihastus on nykyään mun poikaystävä. Hah! Minä ja M seurustellaan! Voisin siis päästä sanomaan L:lle, että sori, mut en oo pettäjätyyppiä. 

Ja lisää ristiriitaisia tunteita: Mua ahdistaa se, että oon näin sekasin, mun elämässä ei oo oikein mikään kunnolla raiteillaan ja silti mä päästän M:n mun elämään. Se on suorastaan julmaa ottaen huomioon ihan kaiken, mikä mun päässä, elämänhallinnassa ym. (kaikessa mahdollisessa) on pielessä. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se tietää mihin soppaan lusikkansa on tunkemassa, mutta en mä tiedä tietääkö se sittenkään. Entäs jos ei tiedäkään? Kohta sille valkenee kuinka fucked up oikeastaan oonkaan ja kaikki menee perseelleen. 

Mä oon onnellinen siitä, että mun paino on viimein pudonnut, koska en syönyt eilen kuin noin kaks riviä suklaata (sitä morkkiksen määrää!!), sain seuraavan raksin ruutuun ja musta tuntuu että voisin olla syömättä vaikka kuinka pitkään.

Mut kappas, mua ahdistaa. Koska kävin syömässä. Mulla oli ihan hyvä olo ja olisin pärjänny aamulla syömilläni muutamalla viinirypäleellä tän päivän ihan hienosti. Mut eeeiii, ku työkaveri pyysi syömään niin minähän lähdin iloisesti Subiin sen kanssa. Mä haluaisin taas oksentaa, mut en edelleenkään uskalla. Haluaisin vaan eroon tästä kylläisestä olosta. Nälkä on hyvä, mä tykkään nälästä. Jossain oli jopa uutinen, että pieni nälkä tekee terveelle aikuiselle hyvää. Vittu, en syö siis tänään enää mitään ja huomenna mä aion niin näyttää kynteni itselleni ja aion olla syömättä vaikka töissä on taas kaks kertaa ilmaista ruokaa tarjolla. En vittu syö mitään. En yhtään vitun mitään. En voi olla niin heikko paska etten pystyis yhtä perjantaita oleen töissä syömättä.

Sekaisia ahdistuksen, ilon, vitutuksen, onnen, epäonnistumisen ja rakastumisen tunteita, joita en osaa käsitellä. 

Pää räjähtää.

anna mun rakastaa

Mä kaipaan sitä, että olisin jollekulle korvaamaton. Että olis joku joka ei vaan vois elää ilman mua. Joku, joka kertois mulle joka päivä, kuinka ihana oon, kuinka kaunis oon, kuinka paljon mua rakastetaan. Kun olis joku, joka haluais rakastaa mua niin paljon... Joku joka rakastais mua niin.

Joka lohduttais mua aina kun itkettäis, pitäis sylissä kun maailma tuntuis liian pahalta, pitäis mut kasassa sillon, kun haluaisin hajota, tai jos hajoisinkin niin auttais mua kasaamaan taas itseni.

Ja jota mä saisin rakastaa takas! Jolle saisin olla kuuntelijana, lohduttajana, auttajana, tukijana, piristäjänä, hyvän mielen aiheuttajana. Just sitä samaa mitä kaipaan itsellenikin, haluaisin olla jollekulle muulle.

Mä kaipaan jatkuvaa huomiota. Ja sitä, että olis joku jota voisin huomioida jatkuvasti ilman, että tulis ripustautuva tai omistushaluinen olo mulle tai sille. Mun tapani osoittaa rakkautta usein mielletään sellaiseks, vaikka oikeesti en mä oo sellanen. Jossain määrin tietysti joo, mutta en niin että sen vois sanoa negatiiviseen sävyyn.

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niin, että molemmat vois tehdä toisilleen hyvää tasapuolisesti ja molemmat tarvitsis ja haluais toisiaan tasapuolisesti. On niin raskasta välittää toisesta enemmän kuin se toinen musta...

Ja kun sanon "joku", mä tiedän tasan tarkkaan ketä tarkoitan. Olis ehkä helpompaa, jos en tietäis, silloin kuka tahansa sopiva vois täyttää ton tyhjän tilan mun elämässä. Mut nyt mä haluan siihen vaan yhden tietyn ihmisen, enkä tällä hetkellä kelpuuta siihen ketään muuta. Toisaalta nyt mä oon valmis tekemään mitä vaan saadakseni siihen juuri sen tietyn ihmisen.

and when you're needing your space

Mä en tiiä onko mulla mitään asiaa, mutta silti tuntuu, että haluan kirjoittaa tänne. Musta vaan tuntuu, että mä puhun uudestaan ja uudestaan samoista asioista, ja onhan se nyt aika turhaa. Täällä syödään vieläkin liikaa, mua ahdistaa se edelleen, oon edelleen ihastunu ja se asia mietityttää edelleen ja oon edelleen epävarma itsestäni.

Mulla on ikävä. Ja mua pelottaa myös.

Entä jos tää ei meekään niinku toivoisin...