out in the pouring rain

Mun elämä on kamalaa. Hirveetä. On ihan loppu enkä vaan jaksa enää. Mä en jaksa yrittää. Mun tekis mieli lakata olemasta - ei, ei kuolla, ei tappaa itseäni. Vaan lakata olemasta. Puff.

Pohjalta on kai vaan suunta ylöspäin? Tai niinku kaveri sanoi, ellei joku heitä lapioo. Joku on vissiin heittäny ja minä idiootti oon vielä jatkanu kaivamista.

En vaan jaksa.

where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.

Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.

siivet sydämeen

Tänään on paha olla. Alkoi niin lupaavasti, mutta päätty kuitenkin päin helvettiä koko päivä. Mun pitäis tunnin päästä olla taas menossa, mutta oon niin hysteerisen itkuinen, etten tiedä miten pystyn. Pakko mun tosin on.

Mä en vaan tiiä mitä tekisin. Tiedän mitä pitäis tehdä mutta musta ei kai oo siihen. Mulla on paha olla. Mua sattuu, henkisesti.

Luulin että tää vaihe oli jo päättyny. Se onkin tullut takas. Tai liekö koskaan loppunutkaan. Hysteeristä itkua, ahdistusta, päätöksiä, sairaita mielitekoja...

Mulla on nyt niin paha olla.

jos mä kuolen nuorena

Mitä enemmän mä asioita ajattelen, sitä paskempi mun on olla. En osaa päättää onko edellisen parin päivän aikana mun olo ollut parempi ku ennen vai paskempi ku ennen. Musta alkaa tuntua siltä, että mä yritän uskotella itselleni ja muille et se on ollu parempi, mut oikeesti mun taitaa olla paskempi olla.

Mä en voi tähän kirjottaa asioista niin kun haluaisin, koska tätä lukee niin moni tuttu. No, oma moka enkä syytä ketään niistä tutuista siitä. 

Enkä mä ees tiiä mitä sanoisin. Niin ku sanoin jo aiemmin, oon löytäny itsestäni uusia puolia. Ne puolet vähän pelottaa mua, mut toisaalta tää on taas tätä - jotenki mä tykkään niistä asioista, vaikkei ne ookaan kai oikeesti hyviä asioita.

Mä tajusin tänään ajattelevani, että tulispa jo talvi ja voisin pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, eikä tarvis miettiä sitä, näkyykö arpia jossain. Siis että tulispa talvi, niin voisin satuttaa itseäni. Kuitenkin mua tavallaan lohduttaa se, että tiedän itsekin etten tee sitä huomion vuoksi, kun kerran oon niin tarkka siitä, ettei ihmiset nää mun arpia. En oo sanonu aika pitkään aikaan, että mua ahdistaa, mutta nyt kun tajuan kuinka usein mun on tehny mieli ottaa joku teräase pieneen kätöseeni, tajuan että kyllä mua on ahdistanu. En vaan oo myöntänyt sitä kellekään.

Mitä mulle tapahtuu? Musta tuntuu, että asiat on muuttumassa. En tiiä mitkä asiat tai miten, mutta tuntuu siltä, että tää on erittäin ohimenevä vaihe. Ja sellanen tunne on myös, että ne asiat ei oo muuttumassa parempaan, ainakaan kokonaisuutta ajatellen. Oon aiemminki puhunu siitä romahduksesta mitä odottelin. Sellanen tunne taas pikkuhiljaa tulossa...

Ja ne saatanan popkornit tais kuitenki pilata mun koko päivän saavutukset. Vittu.

Ps. Tiedetään joo, samoja kuvia uudestaan ja uudestaan, sori!

pojat laulakaa se laulu

Ystäväni J kysyi äsken, että mitä mulle kuuluu. Hyvä kysymys.

Oon täällä leirillä pohtinu paljon sitä, miten mä voin nykyään. Musta tuntuu, että oon kuvitellu voivani paljon paremmin ku oikeesti voin. Oon (taas) jopa alkanut huomaamaan masennuksen tunnusmerkkejä olemisessani. 

Oon myös pohtinu sitä mitä elämältäni haluan, enkä oo oikein päässy mihinkään tulokseen. Sekin ahdistaa hieman.

Me keskusteltiin J:n kanssa asioista tänään, ja mulle tuli sen sanoista ihan kieroutuneen väärä fiilis. Mä tunsin epäonnistuneeni ihmisenä ja ystävänä. Musta tuntu että musta on koitunu vaan harmia ja murhetta ja surua. Kyllä mä tajuan itsekin, ettei sen sanojen pointti ollut se, mutta henkilökohtaisesti tunnen epäonnistuneeni.

Eniten tietenkin mua ärsyttää se, etten osaa olla syömättä. Tänään päivällisellä tosin söin vaan salaattia, onneks. Mua pelottaa silti mennä kotona vaa'alle, kun en osaa ollenkaan arvioida sitä, mitä mun painolle on täällä tapahtunu. 

Kaiken kaikkiaan tätä tekstiä lukiessakin voi päätellä, että mun pää on aika sekaisin. En oikeestaan tajua mistään mitään ja tekis mieli vaan unohtaa kaikki mitä maailmassa ja mun elämässä tapahtuu ja itkee.

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu.

will i ever be enough

Mä oon miettiny usein sitä, kuinka pitkälle mä aion jatkaa. Oonko koskaan tarpeeks itselleni. Näenkö itsessäni aina ne samat epäkohdat kuin nyt.

Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin. 

Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö. 

Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu. 

Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä. 

Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.

Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.

Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.

Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.

Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.

jos vain sinä haluat

Hajoo käsiin, kaikki. Mikään ei vaan suju. Valtava epäusko valtaa mut enkä tiiä tuleeko mistään mitään. En tunne oloani tarpeeks tärkeeks. Tuntuu että en oo tarpeeks, jotta toisella olis tarpeeks halua saada lukkoja sisimmässään auki. Ei se varmastikaan niin oo, mutta en saa sitä ajatusta päästäni pois. En oo tarpeeks. Mussa on liikaa vikaa.

Ettei muhun edes haluta luottaa. Ei oo halua avautua, ei oo halua olla mun kanssa tasavertainen ja avoin ja pystyä elämään elämää niin että mä tietäisin mikä aiheuttaa tiettyjä asioita toisen käyttäytymisessä. Mun pitäis vaan kestää ja hyväksyä asiat ymmärtämättä mikä niitä aiheuttaa. Jos ees olis halua kertoa mistä niitä lukkoja on tullut, niin se luottamus vois joskus syntyä ja voisin ymmärtää miks asiat on näin.

Voiko mikään ikinä sujua hyvin mun elämässä? Ei vissiin.

jää heikko pettää

Mulla on niin paska olo. Siis sellanen olo, että mä oon vaan paskaa. Että eräs henkilö on kaikkien mielestä mua parempi. Mukavampi, kivempi, kauniimpi, parempi. Kaikkien mielestä. Kaikkien, jotka tuntee molemmat. Mä olin mun perheen kanssa iltaa viettämässä, mutta lähdin pois kun kuulin, että tää henkilö on ehkä tulossa paikalle. No, olin liian hidas, törmäsin siihen kotimatkalla, en tosin sanonu muuta kun moi. Mutta se saa mut jättämään oman perheeni seuran, vaikka sillä ei oo mitään tekemistä mun perheen kanssa, se tuli paikalle vaan toisen ihmisen siivellä, mutta mä en kestäny jäädä kattomaan sitä, kun kaikki muut pitää sitä niin hienona ihmisenä, myös mun perhe. Kaikki ajattelee, että se on hienompi ku minä.

Enkä mä edes tajua miks mä vertaan itseäni siihen. Ei mulla oo mitään syytä siihen. Eikä sen edes pitäis kiinnostaa mua. Mut mua kiinnostaa. Enkä tajua miks, enkä halua ajatella niin, mutta en voi olla ajattelemattakaan.

Mä yritin saada jutteluseuraa ja piristystä, mut enpä sitten saanu sitäkään. 

ps. tervetuloa, J.

what have i done (again)

Just nyt kaikki on paskaa.

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

voin kuvitella siivet selkääni

Pää räjähtää, kaikki on perseestä ja vihaan elämääni. Kiitos.

I fucking hate my life.