Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin.
Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö.
Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu.
Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä.
Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.
Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.
Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.
Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.
Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.
