ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3

i should stay away

Mun on tehny pari päivää jo mieli kirjottaa, mutta en oo jotenki keksiny kuitenkaan mitä kirjottaisin.

No, mä aloin karppaamaan taas. Puhuttiin M:n kanssa pitkät pätkät karppaamisesta ja päätin siinä innostuttuani taas aloittaa. Viime kesänä mä vedin hienosti läpi Atkinsin induktiovaiheen eli 2 viikkoa hiilarit alle 20 grammaa päivässä. (Ja niille, jotka ei oo tutustunut aiheeseen, Atkinsissa siis kuuluu tän kahden viikon jälkeen nostaa pikkuhiljaa hiilareita niin korkeelle ku voi niin että paino edelleen putoaa.) Sinä aikana mun paino putos 2,8 kg vaikka syödä mussutin aamiaiseks pekonia ja munia, lounaaks ja päivälliseks lihaa, leikkeleitä, juustoja, karppihampurilaisia (itsetehtyjä, nam!), välipalaks turkkilaista jogurttia... Toimivaa siis tosiaankin! Ja eilen totesin myös, että kun karpatessa jää keksit ja pullat syömättä niin ei ihme, että paino putoaa. Eilisaamusta mun paino on nyt pudonnut 900 grammaa. Oli mukavaa käydä eilen illalla vaa'alla, kun painoin jo silloin vähän vähemmän kun aamulla, vaikka join illalla ainaki 4 siideriä, kermalikööriä ja vähän lonkeroa!

Eilen oli muutenki jännittävä päivä. Mukava päivä myös, on ollut tosi hyvä fiilis koko eilisillan ja tän aamun. Ollaan maalattu nyt kaks päivää meijän nuorisotilan seiniä ja on ollu tosi mukavaa. Illalla näin kavereita ja oli tosi hauskaa ja oikein kunnon chilliä meininkiä!

Musta on alkanut tuntua siltä, että mun solisluut on hiipimässä pikkuhiljaa esiin! Jee! Ei ne vielä erityisemmin näy, mutta kun tunnustelee niin ainakaan niiden päällä ei tunnu sellasta löllyvää rasvakerrosta... 

Oon löytäny itsestäni ihan uusia puolia viime aikoina. Mun on pitänyt kirjoittaa tänne tosiaan tällä viikolla mun fiiliksistä itseni kanssa, mutta en jotenki oo saanu niitä sanoiks. Enkä siis saa varmaan nytkään, kun täytyy jo kiirehtiä töihinkin, mutta mä yritän tässä joku päivä, kunhan työkiireetkin hellittää pikkusen.

Nyt mä lähden vielä kolmanneks päiväks maalailemaan seiniä, toivottavasti saadaan ajoissa hommat pakettiin, että pääsen viettää lauantai-iltaa.

don't wanna feel this way

No niin, tässä se ensimmäinen nyt sitten tulee. Mulla on aivan suunnattoman suunnaton olo. Musta tuntuu että oon valtava. En halua taaskaan syödä mitään, mutta pelkään jälleen herättäväni huomiota sillä, jos en syökään. Voisin toki skipata esimerkiks iltapalan, mutta houkutus käydä syömässä on liian suuri, kun tiedän että ruokaa on tarjolla viereisessä rakennuksessa...

Mä en halua lihoa. En voi. Mulla ei oo varaa siihen. Mun on oltava pieni. Mun on pakko. Vihaan tätä paskaa.

Me keskusteltiin työkavereiden kanssa ulkonäköpaineista ja syömishäiriöistä. Mulle selvis että toisella työkaverilla on ollut syömishäiriö nuorempana, ja mulle tuli niin paha mieli... Musta tuntuu, että mä valitan turhasta, ei mulla voi mitään sairautta olla, en mä nyt niin huonosti voi... Enhän? Ja musta tuntuu, että oon liian iso ollakseni syömishäiriöinen. Kun en mä voi edes laskea itseäni mihinkään bulimian kategoriaan kun en oksentele (ainakaan toistaiseks, mieli tekis joka päivä enemmän...).

Mä mietin koko ajan uskaltaisinko sanoa jonain päivänä että mulla on paha olo, enkä siks tuu syömään. Mä haluaisin. En halua syödä. Huomenna skippaan aamiaisen, välipalan ja iltapalan, lounaalla ja päivällisellä mä syön salaattia. Piste. Ei tästä muuten mitään tuu. Jos joku kysyy, mulle ei vaan maistu. Ja se on totta, tavallaan.

Tällä leirillä on taas se sama kaveri, joka viimekskin katsoi mua vähän pahasti kun otin niin vähän ruokaa, mua pelottaa että se alkaa kyttäämään mua, vaikka tiedänhän mä että se ajattelee vaan mun parasta. Nyt just mulle parasta ei kuitenkaan oo syöminen.

Aloitin tänään myös karkkilakon. Olin vuosi sitten 9,5 kuukautta karkkilakossa, tällä kertaa päätin olla 10 kk. Seuraavan kerran karkkia popsitaan siis 8.4.2013, kiitos.

Mä taidan nyt vyöryä sänkyyn ja yrittää kutistua yön aikana niin paljon ku pystyn...

Ps. Söin iltapalalla viisi leipää, tulipa vähän sellanen olo että jos ei olis ollu ihmisiä vieressä, olisin ahtanu itteeni vielä toisetkin viis. Kivasti melkein ahmittu taas. Kuka normaali ihminen muka syö viis leipää iltapalaks?

i just met you and this is crazy

Pikainen tiedotuspostaus: Oon lähdössä huomenna taas leirille, ja mulla kyllä on kone siellä joten todennäköisesti syömisahdistumispostauksia tiedossa seuraavan viikon aikana. Ja ulkonäköahdistumista myös, koska mä haluaisin uida ja saunoa, mutta sen lisäks että häpeen itteeni muutenki, mulla on arpia joita en oikeestaan voi antaa kenenkään nähdä, paitsi leirillä olevien ystävieni, koska ne kyllä tietää muutenki miten mä voin. Apua, oliko pakko taas palauttaa tää ajatus päähän, nyt mua ahdistaa ja oon ihan jumissa, kun en tiiä miten sen purkaisin kun ei niitä arpia vois enempääkään tehdä... 

Niin, ja päätin, että leirin aikana karppaan. Saan samalla syyn syödä vähän vähemmän, koska en voi esimerkiks perunaa ym. syödä. Hah.

Mä tajusin tänään että oon allerginen tuoreelle ananakselle.

will i ever be enough

Mä oon miettiny usein sitä, kuinka pitkälle mä aion jatkaa. Oonko koskaan tarpeeks itselleni. Näenkö itsessäni aina ne samat epäkohdat kuin nyt.

Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin. 

Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö. 

Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu. 

Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä. 

Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.

Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.

Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.

Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.

Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.

dipi-dipi-däng-däng

Lentoemäntädieetti ei menny ihan niin kun piti, en saanut sitä ihan loppuun asti, mutta kolmessa päivässä lähti 2-3 kiloa, joten tyytyväinen voin kai kuitenkin olla. Eilisestä mun paino ei ole noussut, vaikka söin siellä juhlissa voileipäkakkua, tavallista kakkua, kahta eri salaattia ja illan aikana nachoja ja vähän pitsaa, ja join kokista ja energiajuomaa. Yleensä tollasen määrän jälkeen noin epäterveellisiä ruokia paino on noussut vähintään pari sataa grammaa. Voinen siis päätellä, että se lentoemäntädieetti pitää paikkaansa senkin kanssa, ettei sillä pudotettu paino humpsahda kerralla takas kun on päivän syönyt taas normaalisti. (Koska mä muka viimeks olisin syönyt normaalisti?)

Uutta ennätyspainoa en tosin taaskaan saanu punnittua, mutta en mä kaukana oo onneks siitä, että saan. Jos en nyt lipsahda ahmimiseen vaan syön fiksusti niin eiköhän se sieltä tule.

Mulla on tuskaisat kaks viikkoa edessä. Täytyy hoitaa muutama rästissä oleva kouluhomma, yks projekti ja toisen näyttötyön kirjallinen osuus pitäs kirjoittaa, lisäks mulla alkaa leiri keskiviikkona ja siellä menee oma aikansa yhteen sun toiseen hommaan. No, mut sitten kun oon ne hoitanu, voin jäädä kesälomalla tyytyväisin mielin ja keskittyä häiden järjestämiseen.

Ja laihduttamiseen.

roskaa ja tuskaa

Se romahdus on nyt tainnut alkaa. Eilen oli pitkästä aikaa todella paska päivä, noin niinku kokonaiskuvaa katsoen. Ja samaa taitaa jatkua tänään.

Heräsin eilen ihan kohtuullisen ajoissa, lähdin käymään verkkokaupassa ostamassa uuteen omenapuhelimeeni suojakuoria ja -kalvoja. Kaikki meni ihan hyvin. Poltin pari tupakkaa ja oli tosi chilli fiilis ku aurinko paistoi ja radiosta tuli hyvää musaa. Pääsin kotiin ja päätin lakata kynnet ennen kun alkaisin siivoamaan. Kattelin siinä neljä jaksoo salkkareita ja odottelin et kynnet kuivuu. Sen jälkeen alkoi alamäki. L osti mulle joululahjaks kuulokkeet, jotka meni rikki jokin aika sitten, ja takuukuitti on L:llä ja se on luvannu pitää sen tallessa. Oon nyt jonkin aikaa yrittäny saada sen kuitin siltä niin eilen se sit sanoi et se tuo sen jos se löytää sen. Sanoin, että jos sitä ei löydy, sen pitäis ostaa mulle uudet kuulokkeet, koska se vika menis varmasti takuuseen. No, L ei tietenkään suostunu tähän ja oon nyt ihan varma et kuittia ei löydy enkä mä saa uusia kuulokkeita (on vieläpä yli 30 euron kuulokkeet et ei mistään halvimmasta päästä). Itketti jo siinä vaiheessa ihan tarpeeks. Olin sit viimein alkamassa siivoamaan kun sisko soitti ja pyysi (tai melkein käski) että mentäis yhdessä ostamaan äitin synttärilahja. Olin just lähdössä niin sain puhelun jossa ilmoitettiin helvetin isosta laskusta joka täytyy maksaa kahden viikon sisään, eikä mulla tosiaankaan oo rahaa. No, sit lähdin sinne kauppaan ja sillä reissulla meni sen verran aikaa, että koska olin sopinu meneväni leffaan illalla, en ehtiny eilen ollenkaan siivoamaan. Leffassa vetelin karkkia ja popcornia ja ahdisti ihan sikana mut en vaan saanu lopetettua. Leffan jälkeen mulle iski aivan puskista jäätävä päänsärky, joka oli niin paha että mua oksetti ja meinasin pyörtyä siihen kipuun. Yöllä heräilin pari kertaa ja toisella kerralla en saanu nukuttua koska olin nähny painajaista ja pelkäsin että jos alan nyt nukkumaan, sen painajaisen kammottava pikkutyttö seuraa mua seuraavaankin uneen. Oli aivan saatanan kuuma mutten uskaltanu tulla pois peiton alta, koska kaikkihan tietää että peiton alla on turva...

Tänään mulla on ollu vaan yks äärimmäisen turha työjuttu, yks työjuttu peruuntui ja nyt odottelen seuraavan alkua. M ei tänään varmaan tuu tänne, vaikka yleensä se tulee, ja tänään just olisin kaivannu sitä. Lisäks yks kaveri pisti viestin että voisinko hakea sen koulusta ja koska parempaa tekemistä ei ollu, lupasin mennä. Just ku pääsin sinne koululle, näin ku kyseinen kaveri astui bussiin ja lähti sillä kotiin. Pistin sille sit viestin et kiitos vaan ja sen vastaus oli, ettei se huomannu mun vastausta, et voin tulla hakemaan sen. Siis ensin se kysyi mut sit se ei odotellu vastausta vaan lähti bussilla. Täältä työpaikalta kestää noin 5 min ajaa sinne koululle ja mulla meni kokonaiset 10 min päästä sinne koululle siitä kun se kaveri lähetti viestin... No, saatiin siitä mukava riita aikaiseks tietenkin.

Tuntuu taas vaihteeks siltä et alkaa hajoo asiat käsiin ja vastapainoks yritän nyt pitää edes sit syömiset kurissa.

Nyt täytyy mennä takas töihin, mut jatkan ehkä illalla vielä jos jaksan ja muistan ja ehdin (mun täytyy oikeesti siivotaaaa...)

ikävöimästä itseni yllätin

Tänään mulla on ikävä. Leirillä on ihan hauskaa, ollaan täällä Lapissa nyt, matkaan meni 11 tuntia ja olihan se vähän raskasta istua autossa niin pitkä matka. Kännykästäkin loppui akku, kun meni koko matka musiikkia kuunnellessa ja tekstaillessa... Viime yönä en nukkunut ollenkaan, koska olisin ehtiny nukkumaan vaan 1-2 tuntia ja jos olisin nukkunu niin vähän, olisin ollu aivan kuollu tänään. Joten uni varmasti maittaa kunhan iltaohjelmat, hartaudet ym. on ohi. Totesin kyllä eräälle tietylle henkilöllekin tänään, että kyllähän se uni silti varmasti tulis paremmin jos sais nukahtaa sen viereen... <3

Mä joudun odottamaan vielä yli viikon ennen kun nään sen taas. Mun suunnitelmissa oli, että menisin tiistaina (vapaapäivänäni...) työpaikalle koska tiistaisin se on siellä myös, mutta miten mä muka tiistaihin asti malttaisin odottaa? Mun täytyy ehkä ehdottaa, että nähtäis jo aiemmin. (Niinku vaikka heti sunnuntai-iltana kun tuun kotiin... Heheh.) 

Onneks leirillä on kuitenkin mukavaa, porukka on mahtava ja kaikki on sujunu toistaiseks hyvin, leiriläisetkin on jo nyt, vasta 20 min hiljaisuuden jälkeen jo kutakuinkin rauhoittunu ja menny nukkumaan! Suorastaan mahtavaa. Huono puoli on enää se, että mun täytyis pitää huomenna oppitunti noille, enkä oo valmistellu sitä ollenkaan. Joku on jostain syystä vieny mun ajatukset kokonaan muualle niin en oo saanu aikaiseks. Noh, huominen aamupäivä vielä aikaa.

Ja jos jää aikaa, voin huomenna avautua mun ahdistuksesta, kun täällä syödään niin paljon!

kun oli liian vaikeata olla

Ahdistaaaaa.

Joudun syömään liikaa. Haluaisin jättää lautaselle loput, mutta en voi koska se olis epäkohteliasta ja näyttäis huonoa esimerkkiä. Oon sentään töissä täällä. Mä otin aivan liikaa ruokaa siihen lautaselle, mut pelkäsin, että jos otan vähemmän, mulle huomautetaan siitä, kuinka vähän syön. Suurin osa oli salaattia onneks, mutta sitä kalaakin otin lautaselle paljon enemmän kun olisin halunnu. 

Kun olin syöny salaatin, katoin sitä kalaa ja olisin halunnu jättää sen syömättä kokonaan, mutta pelkään koko ajan että joku huomaa etten syö... Olin niin täynnä, että mulle tuli paha olo. Toisaalta se toi tosi hyvän fiiliksen kun huomasin, etten ees jaksa syödä enää niin paljon ku ennen. Onneks en sentään ottanu ollenkaan leipää, perunamuussia enkä kiisseliä.

No, välipala jää ainakin väliin. Meen korkeintaan juomaan sinne kupillisen kahvia. Siellä on kuitenkin jotain pullaa tai piirakkaa... Mä haluan olla syömättä sellasta! Mut en tiedä pystynkö.

enemmän kuin kukaan

Mulla on nälkä. Se on ihanaa. Vaikka toki aika ihme, kun on tullu syötyä huonosti. En oo varma oonko pysyny alle 700 kalorissa, mutta ruuan laatu ei ainakaan oo ollu kovin hyvä. Mutta nyt on tiukat suunnitelmat tuleville päiville ja ens viikolle.

Kävin Sokoksella ja siellä oli 3+1 päivät, joten kiertelin siinä sitte ja kattelin löytyiskö mitään ostettavaa. No, löytyihän sieltä, mun ens viikon ruuat.

Eli ruokasuunnitelma on seuraava:

to - paasto

pe-su - leirillä tarjottavaa ruokaa eli paljon salaattia ja vähän kaloreita

ma-pe - 1 keitto ja 1 smoothie päivässä (yht. 324 kcal), lisäks saa syödä hedelmiä ja kasviksia jos tuntuu siltä, että maha vaatii

Ja sit alkaakin taas leiri, jolla syön vaan sitä mitä on tarjolla - yritän syödä paljon salaattia ja vähän muuta ruokaa, vähän leipää, riisiä, perunaa, pastaa yms. Sen verran kuitenkin, etten herätä epäilyksiä työkavereissa... Kamalan vaikeaa tämä.

Sit kun kotiudun leiriltä pääsiäisen jälkeen niin aattelin jos kokeilis esimerkiks lentoemäntädieettiä. Mutta se riippuu ihan rahatilanteestakin, et onko rahaa ostaa niitä ruokia. Jotenkin mulla on nyt sellainen olo, että seuraavat viikot menee hyvin. Toivottavasti oon oikeessa. Mä en jaksais enää jojoilla tässä samojen painolukemien tietämillä, missä oon nyt varmaan kaks viikkoa jojoillu.

Oon tosi innoissani ens viikosta, ja odottelen että pääsisin maistamaan noita nutrilettejä! Toivottavasti ei oo ihan kamalaa kuraa noi keitot...

Nooh, mä teen nyt töitä, ettei tarvii sitte stressailla niistä enää. Tästä tulee vielä ihan hyvä päivä!

äiti, en tahdo mennä kouluun

Mulle iski taas kouluahdistus. Mun tarvii käydä koulussa vaan 3 päivää kuukaudessa kun oon oppisopimuksella töissä, mutta ne kolme päivää on ihan älyttömän tuskaisia aina.

Jo nyt mua itkettää valmiiks ajatus siitä, että joudun huomenna menemään kouluun. En oikein ymmärrä mistä tää ahdistus johtuu. Yks veikkaus vois kuitenkin olla, että mä en halua joutua negatiivisen huomion keskelle, jos esimerkiks opettaja sanoo kaikkien kuullen, että mulla on jotain tehtäviä tekemättä. Ja mulla on tehtäviä tekemättä. Mä myös usein tuun myöhässä ja pelkään aina, että siitä joku huomauttaa jotakin.

Jotenkin vaan kouluun meneminen on aina yhtä kamalaa, on ollu jo lukion loppuvaiheilta asti. Tai no, viime kuussa oli ihan ok, koska meillä oli tosi kivoja aiheita koulussa ja jotenki sellasia, etten kuvitellu meneväni kouluun. Mä en ymmärrä senkään takia, kun tykkään mun koulukavereista ja kaikkee, kyse ei tosiaankaan oo huonosta ilmapiiristä. 

Eikä mulla mitenkään esillä olemisen pelkoa töissä oo. Töihin on aina kiva mennä, eikä ahdista tai pelota pitää oppitunteja, aamunavauksia, hartauksia, toimintakokonaisuuksia... Ainoastaan koulussa toi iskee. Voisinko jotenkin opiskella etänä nää kaikki asiat? Ahdistaa mennä kouluun.

mikset ottais omasta potentiaalista selkoo

Nyt on onnistujafiilis! Mä oon onnistunut! En oo syöny tänään mitään! Oon juonut vettä, kahvia ja teetä, mutta en mitään muuta oo suuhuni pistäny. Ihan mahtavaa. Nyt on menny sitä paitsi koko päivä niin hyvin, että mun tahdonvoima on kasvanu aivan älyttömiin mittoihin, en tosiaankaan aio pilata tätä hyvin onnistunutta päivää syömällä nyt! Mun vieressä on karkkipussillinen ihania karkkeja, mutta en aio syödä niitä! En yhden ainoaa kappaletta.

Lisäks tänään ilmestyi Jukka Pojan uus levy ja oon nyt pariin kertaan kuunnellu tätä Spotifystä.... Aivan mahtava! Tykkään ihan himona! En oo pitkään aikaan innostunu mistään näin paljon!

Ja sitte on vielä muutakin. Mulla oli aivan mahtava päivä töissä, meillä oli sellainen puhujavieras joka puhui älyttömän hyvin, mahtavaa asiaa ja oli kaikinpuolin ihan mahtava tyyppi ja mielenkiintoinen!

Ja ekstrana oon saanut viime päivinä kaks sellasta rukousvastausta, että oksat pois. Tuntui siltä, kun olisin pyytänyt lottovoittoa ja seuraavana lauantaina olis napsahtanut seitsemän oikein. Fiilis on ihan sanoinkuvaamattoman mahtava!

Kaiken kaikkiaan siis tänään on ollut ihan mahtava päivä ja mä oon aivan täpinöissäni jo siitä ajatuksesta, kun saan huomenna aamulla mennä vaa'alle ja toivottavasti nähdä pienempiä lukemia kun tänäaamuna! Jos huomenna näkyy isompia lukemia, mä revin kyllä peliverkkarini ja paastoan toisenkin päivän...

Nyt kuitenkin hyvä fiilis ja tekee taas mieli unelmoida. Joten tässä teille mun unelmointibiisi, sillä aion todellakin kasvattaa siivet ja lähteä maailmalle kokeilemaan niitä. (Videosta en kyl hirveemmin tykkää, mutta biisi on hyvä.)

tahdon sua samaan aikaan lohduttaa ja lyödä

Tuli monta ajatusta mistä kirjottaa mutta en osaa muotoilla näitä ajatuksia yhdeks järkeväks postaukseks. No, alotetaan töistä.

Mulla on tässä kevään aikana yks leiri töiden puolesta. Ja tajusin, että siellä syödään 5 kertaa päivässä, ja mun on pakko syödä sen verran, ettei työkaverit ala ihmettelemään. Siellä on mun lähin työkaveri, joka on todella huolehtivainen ja oikein sellanen ihana, ja tiedän, että jos rupeen syömään kamalan vähän, se tajuaa että jotain on pielessä. Viime kesänä onnistuin yhden leirin aikana pudottamaan pari kiloa, mutta en tiedä onnistuuko se nyt, kun siihen mennessä kroppa on ehtiny tottua paljon pienempään ruokamäärään kun viime kesänä... Lisäks sinä aikana mulla on edelleen ABC-dieetti käynnissä eikä tuu kuuloonkaan, että onnistuisin sinä aikana pitämään jotain paastopäiviä tai 150 kcal päiviä. Luulen, että joudun sinä aikana syömään vähintään 700 kcal päivässä, etten herätä liikaa huomiota. Ehkä yritän vaan täyttää lautasen salaatilla ja hämään sillä tavalla. Ja pitää se viikko taukoa tosta dieetistä. 

Mutta lohdutuksena se, että oon laihtunu 400 grammaa eilisestä. Kerrankin hyvä tulos! Ja painan nyt vähemmän kun oon painanu ties kuinka pitkään aikaan, veikkaisin et viimeks 2 vuotta sitte oon painanu tän verran. Sitä paitsi oon laihtunu 5,3 kiloa. Ja siitä ihan kaikkein pahimmasta luvusta, minkä oon ikinä nähny vaa'assa, oon tiputtanu nyt yli 7 kiloa. Plus tajusin, että toi 5,3 kiloa on lähteny vähän reilun kuukauden aikana, eikä vuoden alusta niinku ajattelin. Painoin vielä tammikuun loppupuolella 5 kiloa enemmän.

Söin äsken lounaan. Tuntui ihan älyttömän isolta annokselta ja maha on nyt niin täynnä että oon melko vakuuttunu siitä, että lihoin ainakin 2 kiloa pelkästään ton ruuan ansioista. Mutta siinä ateriassa oli vaan 150 kcal! Eli 35% päivä kaloreista (tän hetkisen suunnitelman mukaan) eli suurinpiirtein sen verran ku lounaassa pitäis ollakin, että jaksan olla illan mässäilemättä vaan syön kohtuudella pieniä aterioita ja kaloreita suunnitelman mukaan tulossa 420 kcal. Ihan hyvä, koska musta tuntuu että eilinen meni oikeesti enemmän yli kun sen 2 kcal mitä laskuri ilmoitti...

Musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että oon oikeesti matkalla kohti mun unelmavartaloa. Yritän kuitenkin olla innostumatta liikaa...