henkilöhahmojen esittelyä

Tässä on jo tähän mennessä pari henkilöä tullu esiin mun kirjotuksissa, joten lienee syytä esitellä nyt ainaki vähän mua ja perhettäni ja kaveripiiriäni.

Alotetaan perheestä. Mulla on vanhemmat, ne on eronneet pari vuotta sitten ja molemmat on kihloissa uusien kumppaneiden kanssa. Niiden kanssa ei oo mitään ongelmia. Mulla on lisäks kaks vanhempaa siskoa, joiden kanssa ollaan aika läheisissä väleissä.

Sit on T joka on jo aiemmin mainitsemani kaveri, johon taidan olla rakastunut. Meidän historia kuullostaa suurinpiirtein tältä: tutustuttiin 15-vuotiaana ja alettiin seurustelemaan. Seurusteltiin jotain reilu 8 kk kunnes mä jätin sen. Sen jälkeen ei oltu väleissä pitkään aikaan, ja aina jos jotain juteltiin esim. IRC-Galleriassa (hei, tästä on sit jo useampi vuosi aikaakin...) niin se meni riitelyks ihan pienistä ja ihmeellisistä syistä. Pikkuhiljaa välit parani ajan kuluessa, pari kertaa olin ihastunutkin siihen uudestaan, vaikka seurustelin uuden tyypin kanssa. Vajaa pari vuotta sitte se meinas karata käsistä ja koin pienen kriisin seurustelukumppanini kanssa, kun jouduin vakuuttamaan sille ja itselleni etten halua T:tä vaan haluan silloiseni. Meni yli vuosi eikä nähty kertaakaan, tekstailtiin vaan satunnaisesti kuulumisia. Sit kun taas nähtiin, musta ainaki tuntui siltä, että meidän välillä oli joku jännite ja en kyllä pistäny siitä pahakseni, vaikka edelleen seurustelin... Kuukausi sen jälkeen erosin pitkäaikaisesta poikaystävästä (esittelen sen seuraavaksi) ja juttu lähti taas luistamaan ihan vaan sillä, että T kysyi mitä oikein tapahtui. Mä tajusin että tää on mahtava tyyppi ja halusin syventää meidän kaverisuhdetta ystävyyteen päin ja epäilin jo ihastuneeni tyyppiin, kun meille tuli iso riita, jonka jälkeen T ei oo puhunut mulle. Sen jälkeen tajusin että taidan ihan oikeasti vaan haluta sen. Oon ihan pihalla tällä hetkellä enkä oikein tiiä mitä sille sanoisin, että saisin sen taas puhumaan mulle.

No, sitten se entinen poikaystävä, L. Alettiin L:n kanssa seurustelemaan puolisen vuotta T:n ja mun eron jälkeen ja seurusteltiin 4,5 vuotta kunnes aivan puskista reilu 1,5 kk sitten L ilmoitti, ettei meidän suhde kuulemma toimi ja että se jättää mut. Hetken aikaa meni, kunnes tajusin sen ja sit koin romahduksen. Tämän seurauksena aloin syömään vähemmän ja vähemmän kehittäessäni samaan aikaan päässäni ajatuksia siitä, että L jätti mut koska lihoin niin paljon meidän seurustelun aikana. 

No, mulla on myös kasa ihania ystäviä, joiden kanssa jutellaan aivan kaikesta. Niitä on yhteensä 5 ja mä kutsun niitä täällä yhteisestä nimellä IV, jos pitää yksilöidä niin tähän jengiin kuuluu A, O, M, J ja I. Kukaan ei vaan kuitenkaan muista noita kirjaimia, niin että yritän muistaa käyttää tota IV:tä. Ollaan IV-porukan kanssa tunnettu vasta vuoden verran, mutta musta tuntuu et ne tietää musta aivan liikaa. Tai no IV-porukka oli kasassa jo aiemmin, mut mä vähän niinku ujuttauduin mukaan jälkijunassa. Tultiin vaan alusta asti juttuun ja tässä ajan kuluessa meidän suhde on syventynyt ja kerron nykyään lähestulkoon kaiken niille. Ne tietää myös siitä, että epäilen vähintäänkin ajautuvani syömishäiriöön, mutta niiden huonoihin puoliin kuuluu myös se, että jokaisella niistä on omiakin juttuja, ja siks niiden on joskus vaikea keskittyä mun asioihin. Mutta annan sen aina uudestaan ja uudestaan niille anteeksi, koska ne on vaan ihania.

Ja nyt voisin kertoa musta. Olin yläasteella varustettu huonolla itsetunnolla ja parilla huonolla kokemuksella, jotka johti lievään masennukseen (ei tosin diagnosoitu koskaan) ja itsetuhoisuuteen. Molemmat siis lieviä, en koskaan esimerkiksi viillellyt niin, että verta olis oikeesti tullu. Koin myös lievää koulukiusaamista, johon kukaan ei tietenkään reagoinut mitenkään, siis kukaan aikuinen. Tämä kaikki 7. luokalla. Pikkuhiljaa siitäkin päästiin kun kasilla sit sain uusia ystäviä, seurustelin T:n kanssa ym. Sen jälkeen oon kokenut olleeni masentunut yhdessä vaiheessa, kun makasin vaan sängyssä aamuisin enkä mennyt kouluun, koska ei vaan kiinnostanut. Nousin aina myöhään ja olin vaan tekemättä mitään koska mikään ei kiinnostanut. Se vaihe helpotti, kun lopetin lukion.

Masentuneisuuttaa on mulla lähisuvussa muutenkin, joten oon vähän alusta asti pelännyt, että minkä asteinen masennus tästä yllättävästä erosta mulle tulisi, mutta oon selvinnyt siinä mielessä ihan hyvin, että oon esimerkiks menny aina töihin. Tosin taidan purkaa kaiken pahan oloni syömisien tarkkailuun ja itseni vihaamisen tämän näköisenä ja kokoisena.

Syömishäiriötaustaa mulla ei ole. Oon kokenut yläasteelta asti olleeni vähän muita isompi, vaikka tiedostinkin sen, etten ollut ylipainoinen. Nimenomaan ulkonäköpaineet on aiheuttanut mulle sitä huonoa itsetuntoa. Syömishäiriön tyyppinen käyttäytyminen on mulle ilmaantunut tässä ihan tämän vuoden puolella. En laske kuitenkaan itseäni mihinkään syömishäiriöön, en ole alipainoinen enkä oo edes varma haluanko olla, en ahmi ja oksenna, mä vaan en halua syödä jotta laihtuisin. Ehkä oon vaan jossain määrin pro-ana vaikka en sitä oikeastaan haluais myöntää itselleni, enkä muille.

ps. Mä en onnistunut tänään.

onnistumispäivä

Päätin, että tänään mä onnistun. Mun on pakko. Painoin tänään saman verran kun eilen. Se on oikeestaan aika ihme koska mun eilinen päivä meni hyvinkin pitkälti syödessä. Söin söin söin. Leipää, hampurilaista, nugetteja, normaalia kokista, keksiä, leipää, keksiä, keksiä, siideriä... Mikä mua vaivaa? En voi olla syömättä. Haluan olla syömättä!

Mun jalkojen pitäis näyttää tolta. Mun reisien ei pitäis osua yhteen. Nyt ne on vaan liian ISOT.

Mutta tänään se onnistuu. Tänään syön vähän ja huomenna oon taas vähän hoikempi. Tänään syön salaattia, juon vähän hyvää päivää -juomaa jossa on aika vähän kaloreita - kuitenki vähän että jaksan olla syömättä vielä hetken. Aamulla en syöny mitään. En oo syöny mitään jo yli kolmeen tuntiin heräämisen jälkeen. Se on aika saavutus mulle. Ja aion jatkaa vielä ainakin pari tuntia. Sit voin syödä ton salaatin jonka ostin. 

Ja lupasin itselleni, että ens viikolla mun paino alkaa eri luvulla kun ennen. Nyt se alkaa seiskalla, ens viikolla se alkaa kutosella. Se on alkanu kutosella viimeks ehkä 3 vuotta sitten. 

Miks kukaan ei kertonu mulle että mä lihon! Mun paino nousi noin neljän vuoden aikana noin 20 kiloa. Eikä kukaan sanonu mulle mitään. Ei kukaan. Enkä mä tietenkään sitä tajunnu. Tai tajusin, mut en tajunnu kuinka helvetin läski olen. Ennen ku sitte ku oli ihan liian myöhästä. Mut nyt haluan painaa samanverran kun painoin viidennellä luokalla. Joo, viidennellä. Oon silloin ollu 9 cm lyhyempi kun nyt, ja painanut 30 kiloa vähemmän ku mä vielä joulun jälkeen. Mutta nyt mä oon taas matkalla kauniiseen minään.

Mä haluan vihata ruokaa. Joskus kun huomaan syöneeni liikaa, mä syön vielä vähän lisää. Ja vielä vähän. Sen verran että mulle tulee paha olo. Koska sillä tavalla mä toivon, että mulle syntyy kammoja niitä ällöttäviä ruokia kohtaan. Ja en mä saa muutenkaan nauttia syömisestä. Se, että oon nauttinu syömisestä, on tehny musta tän kokosen. Nyt mä en enää nauti. Nautin siitä, kun pystyn olemaan syömättä. Nälkä on mun lempitunne, koska sillon tiedän, että oon pystyny oleen syömättä tarpeeks kauan että nälkä on ehtiny kehittyä.

Näin tosi ihanaa unta viime yönä. Siinä oli mun kaveri, joka on mulle niin vihainen, ettei se puhu mulle ollenkaan. Mä taidan olla rakastunu siihen kaveriin. No, siinä unessa se sanoi mulle, ettei se ole mulle oikeesti vihainen, ja että se vaan haluaa olla mun. Ja me suudeltiin. Ja se oli ihanaa. Musta oli ihanaa, että se rakasti mua sittenkin. 

Meillä on aika pitkä historia. Ollaan tunnettu kuus vuotta, ja sinä aikana on tapahtunu yhtä sun toista. Ja vasta nyt mä alan tajuta, että se on kuitenkin ehkä just se, kenet haluan. Ja oon onnistunut hoitamaan tän asian niin, ettei se tosiaan edes puhu mulle. Ei ollenkaan. Kahteen viikkoon se ei oo vastannu mun viesteihin, ja se poisti mut kavereistaan Facebookissa. Odotin meidän ison riidan jälkeen päivän, ja pyysin siltä anteeksi. Sit odotin viikon, ja kysyin onko se vielä vihainen. Sit odotin päivän, ja lähetin sille (kännissä tosin) viestin, jossa sanoin etten voi ajatella mitään muuta kun sitä. No, se oli ihan totta, joten en sit alkanu perumaan sanojani tai mitään. No, eilen pistin vielä viestin ja pyysin anteeks ja yritin vakuuttaa, että mä oon oppinu läksyni. Mä osaan käyttäytyä paremmin! Mutta ei se vastannu. Ja sit näin ton unen... Ja nyt en tosiaankaan voi ajatella mitään muuta kun sitä.

Antaisin vasemman käteni, että se uni toteutuis. 

Ja ps. jos joku jo tätä mun blogia lukee, niin olis kivaa, jos jättäisit itsestäs jäljen. Ja postausaiheita otetaan vastaan. :)