out in the pouring rain

Mun elämä on kamalaa. Hirveetä. On ihan loppu enkä vaan jaksa enää. Mä en jaksa yrittää. Mun tekis mieli lakata olemasta - ei, ei kuolla, ei tappaa itseäni. Vaan lakata olemasta. Puff.

Pohjalta on kai vaan suunta ylöspäin? Tai niinku kaveri sanoi, ellei joku heitä lapioo. Joku on vissiin heittäny ja minä idiootti oon vielä jatkanu kaivamista.

En vaan jaksa.

where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.

Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.

will i ever be enough

Mä oon miettiny usein sitä, kuinka pitkälle mä aion jatkaa. Oonko koskaan tarpeeks itselleni. Näenkö itsessäni aina ne samat epäkohdat kuin nyt.

Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin. 

Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö. 

Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu. 

Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä. 

Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.

Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.

Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.

Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.

Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.

olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään(kään) peili ei ollut mun ystäväni. Näytin kaikessa lihavalta, isolta, massiiviselta, rumalta, ällöttävältä. Teki mieli jäädä kotiin, mutta ei oo varaa olla poissa koulusta. Joten puin samat vaatteet kun eilen ja toissapäivänäkin, vaikka en tykkää pitää yleensä samoja vaatteita montaa päivää putkeen.

Kaverilla on reilun viikon päästä yo-juhlat (miks kaikki muut saa jotain aikaiseks paitsi minä...) eikä mulla ole vielä mekkoa. Oon menossa lauantaina toisen kaverin kanssa ostamaan mekkoja mulle ja sille, ja mua pelottaa ne sovituskoppien peilit. Mua pelottaa niiden mekkojen kokolaput, kuinka ison mekon joudun ostamaan... 

Oon äitin häissä kaasona ja ostettiin kaikille kaasoille samanlaiset mekot. Puhuttiin sitten siitä, minkä kokoiset mekot kahdelle muulle kaasolle ostetaan ja siskoni kysyi multa, minkä kokoinen mulla on. Hävetti niin paljon kertoa, kun mun mekko on kaks kokoa isompi ku toisen kaason ja neljä kokoa isompi ku toisen. Hävetti, nolotti, halusin vajota maan alle...

Kaveri heitti tänään mun mielestä todella huonon läpän syömishäiriöistä. Se on yrittänyt hakea opiskelemaan teatterialaa, muttei tänä keväänä päässyt, koska omien sanojensa mukaan hän ei ole tarpeeks kiinnostava. Heitti sitten vielä, että "mä hankin itselleni anoreksian, niin oon mielenkiintoisempi". Musta se oli mauton ja huono läppä, mutta mulle tuli sellainen olo, etten olis saanut olla sitä mieltä, kun sanoin aika tiukasti että oli todella huono juttu.

Oon kehitelly itselleni äärimmäisen suuria ulkonäköpaineita jopa M:n suhteen, vaikka alkuun mulla ei just sen kanssa ollu mitään ongelmia, mut nykyäänpä on. Mua on alkanu pelottaa se hetki, kun se tajuaa mun todellisen valasmaisuuden... Ja muutkin ongelmat. Kuinka nopeesti se lähteekään kävelemään kun se tajuaa...

Oon syöny taas. Mä vihaan itteeni joka suupalalla enkä silti saa lopetettua. Mä en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa, kun kuitenkin haluan olla syömättä ja vihaan jokaista palaa jonka suuhuni pistän ja inhoan itseäni joka hetki. Paino junnaa samoissa lukemissa (no ei sentään onneks oo noussu) ja eniten vituttaa se, että tajusin tänään, etten mä oikeesti edes ahmi. Voisin oikeesti lopettaa sen mässyttämisen kun vaan päättäisin olla syömättä kaikkea syötäväks kelpaavaa. 

Mä haluan olla se, jota aina itse ihailen. Se, joka ei syö mitään, vaikka kaikki muut ympärillä vetäis hampurilaisaterioita. Muilla ehkä onkin varaa syödä sellaisia, mutta mulla ei ole. 

Tahtoisin viettää nestepaastoa, mut epäonnistun aina, koska oon niin heikko. Heikko. Heikko.

Epätäydellinen. Epäonnistunut. Pettymys.

Sanat ei riitä kuvaamaan sitä, kuinka oon surkea, huono, paska.

jää heikko pettää

Mulla on niin paska olo. Siis sellanen olo, että mä oon vaan paskaa. Että eräs henkilö on kaikkien mielestä mua parempi. Mukavampi, kivempi, kauniimpi, parempi. Kaikkien mielestä. Kaikkien, jotka tuntee molemmat. Mä olin mun perheen kanssa iltaa viettämässä, mutta lähdin pois kun kuulin, että tää henkilö on ehkä tulossa paikalle. No, olin liian hidas, törmäsin siihen kotimatkalla, en tosin sanonu muuta kun moi. Mutta se saa mut jättämään oman perheeni seuran, vaikka sillä ei oo mitään tekemistä mun perheen kanssa, se tuli paikalle vaan toisen ihmisen siivellä, mutta mä en kestäny jäädä kattomaan sitä, kun kaikki muut pitää sitä niin hienona ihmisenä, myös mun perhe. Kaikki ajattelee, että se on hienompi ku minä.

Enkä mä edes tajua miks mä vertaan itseäni siihen. Ei mulla oo mitään syytä siihen. Eikä sen edes pitäis kiinnostaa mua. Mut mua kiinnostaa. Enkä tajua miks, enkä halua ajatella niin, mutta en voi olla ajattelemattakaan.

Mä yritin saada jutteluseuraa ja piristystä, mut enpä sitten saanu sitäkään. 

ps. tervetuloa, J.

oisko helpompaa kulkee niin kuin sokeena

Mut sitä mä en oikeesti ymmärrä, että miten näin nuorella ihmisellä voi olla asiat niin sekaisin? Missä välissä mä ehdin sekottaa elämäni näin? Sain huonoja uutisia äsken eli oon aika pulassa ja mua itkettää. Nolotti, kun aloin itkeä senkin ihmisen edessä, joka nää uutiset mulle kertoi, ihan tuntematon ihminen vieläpä... 

Miten oonkin onnistunut tässä? Vihaan itseäni samalla kun kaivan omaa kuoppaani vaan syvemmäksi yrittäessäni ratkaista ongelmiani aiheuttaen samalla vain uusia ongelmia.

taivaasta helvettiin pikkuhiljaa muutettiin

Musta tuntuu että asiat karkaa käsistä. En enää hallitse tätä. Söin äsken reilu 1000 kcal kun oli tarkoitus odottaa kahteen ja syödä sit sellainen 100 kcal patukka, mut vetelinki sen sijaan pari tuntia etuajassa kymmenkertaisen määrän. Ei, en edelleenkään ole oksentanut vaikka ette uskokaan kuinka tekisi mieli. Sen sijaan osoitan itseinhoni itselleni satuttamalla itseäni. Mä aion tänään kuluttaa kaikki ylimääräiset kalorit liikunnalla, niin kuin SGD:n säännöissä lukee, olkoonkin sitten, että se tarkoittaa varmaan parin tunnin juoksulenkkiä. Mut pakkohan mun on. Ei mulla oo varaa ottaa tota 1000 kcal painoon lisääkään.

Tänään olen sekaisin ja sairas: 1000 kcal lounas, viiltelyä ja illalla vielä tappolenkki. Hyvä minä.

Voisin ommella tikit suuhuni, jotten tunkisi sinne kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

what have i done (again)

Just nyt kaikki on paskaa.

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

voin kuvitella siivet selkääni

Pää räjähtää, kaikki on perseestä ja vihaan elämääni. Kiitos.

I fucking hate my life.