ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3

pojat laulakaa se laulu

Ystäväni J kysyi äsken, että mitä mulle kuuluu. Hyvä kysymys.

Oon täällä leirillä pohtinu paljon sitä, miten mä voin nykyään. Musta tuntuu, että oon kuvitellu voivani paljon paremmin ku oikeesti voin. Oon (taas) jopa alkanut huomaamaan masennuksen tunnusmerkkejä olemisessani. 

Oon myös pohtinu sitä mitä elämältäni haluan, enkä oo oikein päässy mihinkään tulokseen. Sekin ahdistaa hieman.

Me keskusteltiin J:n kanssa asioista tänään, ja mulle tuli sen sanoista ihan kieroutuneen väärä fiilis. Mä tunsin epäonnistuneeni ihmisenä ja ystävänä. Musta tuntu että musta on koitunu vaan harmia ja murhetta ja surua. Kyllä mä tajuan itsekin, ettei sen sanojen pointti ollut se, mutta henkilökohtaisesti tunnen epäonnistuneeni.

Eniten tietenkin mua ärsyttää se, etten osaa olla syömättä. Tänään päivällisellä tosin söin vaan salaattia, onneks. Mua pelottaa silti mennä kotona vaa'alle, kun en osaa ollenkaan arvioida sitä, mitä mun painolle on täällä tapahtunu. 

Kaiken kaikkiaan tätä tekstiä lukiessakin voi päätellä, että mun pää on aika sekaisin. En oikeestaan tajua mistään mitään ja tekis mieli vaan unohtaa kaikki mitä maailmassa ja mun elämässä tapahtuu ja itkee.

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu.

oisko helpompaa kulkee niin kuin sokeena

Mut sitä mä en oikeesti ymmärrä, että miten näin nuorella ihmisellä voi olla asiat niin sekaisin? Missä välissä mä ehdin sekottaa elämäni näin? Sain huonoja uutisia äsken eli oon aika pulassa ja mua itkettää. Nolotti, kun aloin itkeä senkin ihmisen edessä, joka nää uutiset mulle kertoi, ihan tuntematon ihminen vieläpä... 

Miten oonkin onnistunut tässä? Vihaan itseäni samalla kun kaivan omaa kuoppaani vaan syvemmäksi yrittäessäni ratkaista ongelmiani aiheuttaen samalla vain uusia ongelmia.

mitä jäljellä kaiken sen jälkeen

Eilen mulla oli tosi hauskaa ja olin onnellinen. Tänään mun auto hajos. 

Okei se ei oo mun auto vaan isin, mutta mä sillä aina ajelen.

huuda kun tarviit mua

Oon lihonu, en tuu toimeen ihmisten kanssa, mikään ei ota sujuakseen, en saa aikaiseks tehdä mitään ja kaikki kaatuu päälle.

Ehkä oon jotenki tottunut tähän kaikkeen, koska ei musta kuitenkaan tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Vähän vaan.

Mä tahtoisin lopettaa herkuttelun, ainakin siinä määrin kun sitä nykyään teen. On raskasta haluta vihata jotain, mistä tykkää ihan liikaa.

Mutta on mullakin ilonaiheeni, oon päässyt juttelemaan yhden ihmisen kanssa vähän oikeista asioista ja toivon voivani olla sille läsnä jatkossakin.

Ja lisäks mulla on M. <3

en kävele vastaan

Mä haluaisin olla itsevarma. Mä oon sitä mieltä, että itsevarmuus on kaunista, ja oon melko varma siitä, että sellaiselle, joka ei mua tunne, esitän itsevarmaa tosi hyvin. Kävelen kadulla selkä suorassa kauniit vaatteet päällä ja korkokengät kopisten. Mutta mitä mun päässä sisällä tapahtuu: "Miks toi kattoo, onko mun meikit levinny, se varmaan ajattelee että miks tonnäkönen nainen kuvittelee olevansa kaunis, apua mä näytän varmaan ihan kamalalta."

Musta olis ihanaa tietää olevani kaunis ja mukava, hauska ja kiinnostava ihminen. Mutta en tosiaankaan tiedosta sitä itse. Mulle on monet kerrat sanottu että oon, mutta en mä näe sitä itse. Mä katson peiliin ja näen ihan tavallisen, vähän hölmönnäköisen ihmisen, jonka pitäis laihduttaakin. Hyi.

Haluaisin olla itsevarmempi myös siks, että nyt mä epäilen kaikkien muiden sanomisia. Että kaikki vaan puhuu mua miellyttääkseen. Mä kyllä tiedän, ettei ihmiset tekis sellasta mutta... En kuitenkaan halua uskoa mitä mulle sanotaan. Jaa kaunis, paskat. Ai kiinnostava ja mukava, niin kai juu.

Mä pelkään että tää huomionhakuisuuteni ja kauniiden sanojen kalasteluni koituu tän ihanan ihmisen ja mun välirikon aiheuttajaksi. Kun on koko ajan saatava kehuja, kun kaikki mikä sanotaan vähänkin väärin, pitää heti kääntää päälaelleen. En mä halua! Haluan vaan luottaa siihen että joku vois muakin rakastaa. Haluan vaan olla onnellinen.

Miks en muka vois jonkun silmissä olla kaunis? En ehkä omissa silmissäni, mut miks en jonkun muun silmissä? Mä tiedän paljon ihmisiä, jotka on mun silmissä tosi kauniita ja ihania, mutta itse he eivät ole tyytyväisiä ulkonäköönsä. Miks joku siis ei vois muakin nähdä kauniina ja ihanana? Miks en voi uskoo sitä?

Miks se on niin vaikeeta. Miks mun täytyy oikeesti haluta niin paljon huomiota. Miks en vaan voi tyytyä siihen mitä saan? Tiedostan itsekin kuinka ärsyttävä oon kun koko ajan tarviin jotain kauniita sanoja, mut en voi sille mitään. Mä yritän aina hillitä itseni mut se on niin vaikeeta... "Kehu mua! Sano mua kauniiks! Kerro vielä kuinka ihana mä sun mielestä oon!"

Mun on niin helppo vihata mua, että miksei vaan kaikki muutkin tee niin?

ja piikkien haavoittaa

Tänään mulla on ollut kiva päivä. Tai no, alkuun se nyt vaan oli sellanen ihan ok, mut parani loppua kohden ja nyt viimeiset pari tuntia on ollu tosi kivaa! Tähän tietysti liittyy olennaisesti yks ihminen. Oon onnellinen. Ei tässä  edes oo vielä mitään varsinaisesti tapahtunut, mutta tekee mieli hihittää! Musta tuntuu kun olisin teinityttö.

Oon vaan huolissani siitä, miten osaan sitoutua. Jotenki en haluais sitoutua, kun oon niin pitkään seurustellu ja nyt viimein vapaa, mut toisaalta taas... Tää ihminen merkitsee mulle paljon. Ja tietyllä tasolla tahdon kyllä keskittyä vaan siihen, mutta... Vapauden tunne on ollu mahtavaa.

Mulla on kuitenki onneks niin korkee moraali, et koskaan en vois toimia toisen selän takana, joten pettämisen pelkoa ei todellakaan ole. Tai no voisko sitä oikeastaan pettämiseks varsinaisesti sanoa kun ollaan tällaisessa "säätövaiheessa" vasta. No, oli tai ei, selän takana en vois kuitenkaan toimia. Joten ehkä mun ei tarvii olla huolissani siitä.

Miks tää on taas näin vaikeaa. En mä haluu kun olla onnellinen.

Ps. Mun oli tänään kylmä ja se tuli lämmittämään mua. <3

jos mun pokka pettää

Mä ajattelin kirjoittaa tänne tänään siitä, kuinka kaikki on taas paskaa.

Mutta mua pyydettiin äsken treffeille! Mua jännittää jo pelkkä ajatuskin! En oo koskaan ollut oikeilla treffeillä. Jos mulla olis taipumusta punastella niin olisin varmaan nyt ihan kirkkaan punainen! En tunne koko poikaa ollenkaan, mut se on kyllä tosi hottis ja yritin kyllä että tutustuttais vähän ensin siis esimerkiks juteltais facessa tai jotain, mutta olis kyllä ihanaa mennä!

Tässä on vaan yks ongelma. No ensinnäkin se pyysi mua treffeille LENKILLE. Ja minä kun menisin sinne hyllymään, löllymään ja puuskuttamaan niin jäis ensimmäisiks ja viimeisiks treffeiks ne. Mutta vaikka ei mentäiskään niin miten mä voin mennä mihinkään, kun oon TÄN NÄKÖNEN? Kyseinen tyyppi ei oo siis koskaan nähny mua livenä, vaan pelkästään kuvissa ja mä pelkään että se kuvittelee mut hoikaks ja ihanaks.

Miks pitää heti alkaa tää ahdistus! Miksen vaan vois olla iloinen siitä, että mua pyydettiin treffeille? Entäs jos siinä oliskin ainesta olla mulle se joku, mutta en mee koska oon läski. 

Mä hetken luulin, että päivä muuttui juuri paremmaks. Mutta ei, paskaa se on vieläkin, ehkä jopa enemmän kun aiemmin. Mä haluaisin mennä, mutta en haluais mennä sinne tekemään itsestäni naurunalaista.

mikset ottais omasta potentiaalista selkoo

Nyt on onnistujafiilis! Mä oon onnistunut! En oo syöny tänään mitään! Oon juonut vettä, kahvia ja teetä, mutta en mitään muuta oo suuhuni pistäny. Ihan mahtavaa. Nyt on menny sitä paitsi koko päivä niin hyvin, että mun tahdonvoima on kasvanu aivan älyttömiin mittoihin, en tosiaankaan aio pilata tätä hyvin onnistunutta päivää syömällä nyt! Mun vieressä on karkkipussillinen ihania karkkeja, mutta en aio syödä niitä! En yhden ainoaa kappaletta.

Lisäks tänään ilmestyi Jukka Pojan uus levy ja oon nyt pariin kertaan kuunnellu tätä Spotifystä.... Aivan mahtava! Tykkään ihan himona! En oo pitkään aikaan innostunu mistään näin paljon!

Ja sitte on vielä muutakin. Mulla oli aivan mahtava päivä töissä, meillä oli sellainen puhujavieras joka puhui älyttömän hyvin, mahtavaa asiaa ja oli kaikinpuolin ihan mahtava tyyppi ja mielenkiintoinen!

Ja ekstrana oon saanut viime päivinä kaks sellasta rukousvastausta, että oksat pois. Tuntui siltä, kun olisin pyytänyt lottovoittoa ja seuraavana lauantaina olis napsahtanut seitsemän oikein. Fiilis on ihan sanoinkuvaamattoman mahtava!

Kaiken kaikkiaan siis tänään on ollut ihan mahtava päivä ja mä oon aivan täpinöissäni jo siitä ajatuksesta, kun saan huomenna aamulla mennä vaa'alle ja toivottavasti nähdä pienempiä lukemia kun tänäaamuna! Jos huomenna näkyy isompia lukemia, mä revin kyllä peliverkkarini ja paastoan toisenkin päivän...

Nyt kuitenkin hyvä fiilis ja tekee taas mieli unelmoida. Joten tässä teille mun unelmointibiisi, sillä aion todellakin kasvattaa siivet ja lähteä maailmalle kokeilemaan niitä. (Videosta en kyl hirveemmin tykkää, mutta biisi on hyvä.)

hei kohtalo

Mä yritän nyt saada aikaiseks jonkun fiksun tekstin. Mun teki laivareissun aikana monen monta kertaa mieli kirjottaa tänne, mutta en pystyny kun ei netti tykänny toimia merellä ja olis muutenkin ollu vaan älyttömän kallista.

Musta tuntuu, et mä oon saavuttanu tai saavuttamassa jonkun mahtavan hyväksymisen tilan L:n suhteen. Mä voin myöntää aivan suoraan, että rakastan ja kaipaan sitä aivan hulluna, mutta oon silti ihan hyväksyny sen, etten enää oo sen kanssa, enkä voi koskaan ollakaan. Mä oon suorastaan ihmeissäni tästä tunteesta. No, se saattaa vielä mennä ohi, mut tällä hetkellä musta tuntuu siltä.

Mä en tiedä johtuuko tää siitä, etten oo saanu siihen mitään yhteyttä kohta neljään päivään. Se ei siis oo vastannut mun tekstiviesteihin eikä puheluihin kun oon pari kertaa yrittänyt soittaa sille. Toisaalta on ihan hermona siihen, että se kuvittelee voivansa vaan tehdä näin, mut pistin sille tänään (ihan asiallisen) viestin, jossa totesin, ettei tää nyt ihan näin käy, siitäkään syystä että sillä on edelleen joitain mun tavaroita ja mulla sen. Mulla ei oo tietoakaan siitä, koska se aikoo taas olla muhun yhteyksissä, mutta pakko sen on joskus olla. En mä suostuis tätä asiaa hoitamaan esim. jonkun muun välityksellä, varsinkaan kun en tiiä yhtään missä mennään.

Onko se mulle vihainen? Oonko mä tehny jotain väärin?

Enkä mä tosiaankaan tiedä, mitä se musta haluaa, koska se ei kerro mulle. Oon yrittäny kysyä, mut se ei oo vastannut. 

Mua vähän vituttaa, että ennen kun saavutin tän kummallisen hyväksynnän tilan, multa meni pari iltaa ihan vituilleen siks, että mietin vaan oonko tehny jotain väärin vai miksei se vastaa mun viesteihin. Ja toinen niistä illoista oli siellä reissussa, oli harvinaisen paska fiilis mennä nukkumaan.

Mut enpä mä kyllä oikeastaan nukkunutkaan sinä yönä. Heräilin vähän väliä ja nukuin kunnolla oikeastaan vaan viimeiset kaks tuntia. Ihme, ettei väsyttänyt enempää seuraavana päivänä.

Ajattelin tänään ajaessani Helsingistä kotiin päin, että jos mä nyt saisin yhtäkkiä uuden mahdollisuuden L:n kanssa, mä tekisin tuhat asiaa eri tavalla. Nyt mä vasta näen mitä oon tehnyt väärin ja mua vituttaa, että tajuan sen vasta nyt, vaikka kyllähän mä ne asiat tiesin jo silloin kun seurusteltiin. Kunpa olisin tajunnut, että vaikka aina ajattelin, ettei toista saa pitää itsestäänselvyytenä, mä kuitenkin pidin L:ää itsestäänselvyytenä. Eihän se mihinkään lähtis... Vaan lähti kuitenkin.

No, eiköhän tässä nyt oo taas itketty tarpeeks tätä asiaa. Vois välillä avautua vaikka siitä ruokamäärästä mitä söin tolla reissulla. Buffetti, aamiaisbuffet, hodari, karkkia, kuivalihaa, pihvi ja ranskalaisia, kalkkunawrap, kakkua, karkkia... Ja esimerkiks buffetin jälkeen olin niin täynnä että oli tosi lähellä etten oksentanut. Koska mulla oli niin paha olo. Mutta se ei tullu itsekseen, enkä edelleenkään uskaltanut ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja aiheuttaa se itse itselleni.

Mä en ymmärrä miks syönsyönsyönsyön niin paljon, vaikka joka kerta mä oon niin vihainen itselleni ja päätän, etten anna tän enää toistua. Miten vaikeeta voi oikeesti olla pitää joku kohtuus tässä pelleilyssä.

Ens viikko taas pakko olla kunnolla. En jaksa enää pettyä itteeni uudestaan ja uudestaan.

Mut mulla on sentään hieno tatuointi. Päätin ottaa sen, jotta muistaisin välillä ajatella näinkin, mut just nyt se on aika vaikeaa.

jänskättää

Yritän tässä nopeesti kirjotella jotain, koska sit en välttämättä koko viikonloppuna ehdi kirjottamaan ollenkaan.

Mä meen ihan kohta tatuoitavaks! Enää reilu tunti. Jännittää!

Pistelen varmaan tänne sitte kuvaa valmiista leimasta kunhan ehdin.

Lähden tänään myös Tukholman risteilylle (ja haen sieltä itselleni tukholmalaisen miehen) ja tuun takas vasta sunnuntaina, joten en välttämättä kirjottele ennen sitä. Kuvahaastepäivityksetkin jatkuu sitten taas.

Adios!

totuus iskee kovaa

Tulinpa tossa miettineeksi. Että mitä ihmettä oon ajatellut, kun kuvittelin että joku sellanen kun L haluais olla mun kanssa loppuikänsä? Mä uskon, että L tajus että voi saada ihan kenet tahansa haluaa ja siks se jätti mut. Sillä meinaan kävi aika usein baarissa just ennen meidän eroa niin, että naiset piiritti sitä. Kai sen päivän oli tultava ku se valkenis sillekin.

Kylläpä kuulostaa angstiselta. Pointti kuitenkin on ennemmin se, että L on vaan kutakuinkin täydellinen mies, kun se että mä olisin jotenkin kamala. En vaan oo mitenkään erikoinen. Ja L todellakin on. Täydellinen mulle ainakin.

Pelkään, etten ikinä löydä ketään, joka kelpais mulle, koska L on asettanu aika isot vaatimukset sen seuraajalle.

autoon ruostuvaan

Tekis kamalasti mieli taas kirjotella oikein kunnon vuodatus ja angstaus mutta ei mulla taida olla mitään uutta sanottavaa. Mua ahdistaa ja vituttaa ihan samat asiat ku eilenkin, joten turha niistä kai on enää jauhaa.

Tänään on ollu tosi vaihteleva päivä. Oli kivaa ja oli tyhmää. Onneks on kivoja ihmisiä.

Ja yritän olla ajattelematta sitä, kuinka paljon tänään söin, niin ehkä mä pysynkin hyvällä tuulella loppuillan.

Kamala väsymys kuitenki päällä koko ajan - niin henkinen ku fyysinenkin. Nukuin vähän huonosti viime yönä, heräsin pari kertaa tekstareihin ja jäin sit vastailemaan niihin ja sit kun olin viimein lopettanu tekstaamisen, nukuin tunnin ja heräsin pahaan oloon. En meinannu pystyä ollenkaan nukkumaan, mut onneks uni kuitenki voitti.

Mulla on taas niin muka-kiireinen viikko kun en oo enää lomalla. Yritän sopia tapaamista S:n kanssa tälle viikolla mutta taitaa olla vaan yks aika mikä saattais sopia molemmille, sekin vielä vähän epävarma... No, toivottavasti onnistuu. Se on niin piristävää seuraa aina. Aina ku tuntuu paskalta niin sen näkeminen piristää. Ei mulle oo varmaan kertaakaan jääny paskaa oloa sen jälkeen kun ollaan nähty nyt tässä edellisen parin kuukauden aikana.

Musta tuntuu että oon saamassa uuden ystävän. Ollaan kyllä pari vuotta tunnettu mut nyt viime aikoina ollaan juteltu aika paljon enemmän asiaakin. Ihan vakaviakin asioita, mut yleensä meillä on vaan hauskaa (ja epäilyttävää) läppää keskenämme. Just sellasta ajatuksia pois kaikesta paskata vievää ystävää mä ehkä oonki vaan tarvinnu. Tänäänkin oli niin mukava fiilis pitkälti sen ansiosta, vaikka toki muitakin osatekijöitä oli.

Nyt kun S ei pilais mun iltaa niin voisin ehkä tänään mennä iloisena nukkumaan. Toivotaan parasta.

Ja anteeks jos joku nyt ottaa tästä nokkiinsa, mutta halusin kuitenki liittää vielä tän kuvan ihan tiedoks joillekin ihmisille, joiden sanomiset on tänään jollain tavalla mua loukannu tai ärsyttänyt.

mut sä et sitä huomaa

Antakaa anteeksi, etten eilen kirjoittanutkaan. Mulla ei pitänyt olla koko iltana oikein mitään tekemistä mutta sitten menikin koko ilta ihan muualla ku kotona. Nyt kuitenki vuoro kunnon postaukselle.

Ahdistaa. S oli täällä pari yötä ja hengattiin muutenki paljon yhdessä. Mua vaan häiritsee ku perjantaina aamullakin se katto mua vähän pitkään ja sen näkösenä et se olis halunnu sanoa jotain mut ei sit kuitenkaan sanonut mitään. Mä en oikeesti tiedä mitä sen päässä liikkuu. Mä vähän sanoin sille aiemmin tällä viikolla siitä, kun se ei oo osottanu minkäänlaista innostusta tätä meidän säätämistä kohtaan, vaan se on aina minä joka kyselee että koska nähdään ja koska tuut tänne. Mä en vaan tiedä mitä se haluaa.

Juttelin yhden mun kaverin kanssa S:stä eilen ja tuli sit mutkien kautta ohimennen ilmi, että se on ollu öitä poissa kotoa aiemminkin (se ei oo siis ennen tätä viikkoa ollu mun luona yötä). Mä en tiedä missä se on ollu ja onhan se voinu olla jollain kavereillaankin ja ei se oikeastaan ees oo mun asia eikä mua tavallaan kiinnosta vaikka sillä oliskin muita naisia. Oon päättäny etten halua tietää sen mahdollisista muista naisista, koska niiden ei pitäis olla mun asia. Mut joku tässä asiassa mua mättää.

Mä totesin että mun täytyy kysyä siltä miks se haluaa tätä juttua mun kanssa.

Mä tunnen S:n aika hyvin. Mä nään että jotakin sen päässä pyörii ja mä haluaisin tietää mitä, koska nyt en osaa suhtautua näihin asioihin mitenkään. Jatkaako se tätä vaan koska tietää miten raskasta olis mulle jos se sanois ettei tahdokaan jatkaa tätä? Vai haluaako se jotain enemmän? En oo varma pistäisinkö vastaan jos se sanois haluavansa enemmänkin kun vaan seksiä. Mut en halua ajatella sitä asiaa, koska se olis ihan vikatikki jos rakastuisin siihen.

Kyllä mä haluan että edes joku mua haluais. Jos S ilmoittaa ettei se haluakaan jatkaa meidän suhdetta, mä en jaksais sitä ajatusta ettei kukaan halua mua. 

Ahdistaa vaan niin vitusti enkä tiiä mihin tän kaiken purkaisin.