where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.

Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.

nyt riskillä vaan

Sori etten oo kirjotellut! Oon ollu sen verran sekaisin ajatuksissani, etten oikein oo osannu kirjoittaa mitään. Monta kertaa oon kyllä aloittanut, mutta kun en oo saanut kasaan enempää kuin ensimmäiset sanat, oon jättäny sikseen. En mä tiedä saanko nytkään aikaiseks kovin paljon.

Niinku sanoin, oon aika sekasin. En vaan tiiä oikein mistään mitään ja kaikki on jotenki utopistista ja tuntuu, ettei mikään oo todellista. En oo ees ihan varma mistä tää fiilis johtuu, tuntuu vaan että päästä on katoamassa viimeisetkin järjen rippeet...

eikä menty milloinkaan

Taas uusi puoli itsestäni. Huono sellainen. Kai? Mutta musta tää on ihan mukavaa, tavallaan yks asia vähemmän, josta murehtia.

jos mä kuolen nuorena

Mitä enemmän mä asioita ajattelen, sitä paskempi mun on olla. En osaa päättää onko edellisen parin päivän aikana mun olo ollut parempi ku ennen vai paskempi ku ennen. Musta alkaa tuntua siltä, että mä yritän uskotella itselleni ja muille et se on ollu parempi, mut oikeesti mun taitaa olla paskempi olla.

Mä en voi tähän kirjottaa asioista niin kun haluaisin, koska tätä lukee niin moni tuttu. No, oma moka enkä syytä ketään niistä tutuista siitä. 

Enkä mä ees tiiä mitä sanoisin. Niin ku sanoin jo aiemmin, oon löytäny itsestäni uusia puolia. Ne puolet vähän pelottaa mua, mut toisaalta tää on taas tätä - jotenki mä tykkään niistä asioista, vaikkei ne ookaan kai oikeesti hyviä asioita.

Mä tajusin tänään ajattelevani, että tulispa jo talvi ja voisin pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, eikä tarvis miettiä sitä, näkyykö arpia jossain. Siis että tulispa talvi, niin voisin satuttaa itseäni. Kuitenkin mua tavallaan lohduttaa se, että tiedän itsekin etten tee sitä huomion vuoksi, kun kerran oon niin tarkka siitä, ettei ihmiset nää mun arpia. En oo sanonu aika pitkään aikaan, että mua ahdistaa, mutta nyt kun tajuan kuinka usein mun on tehny mieli ottaa joku teräase pieneen kätöseeni, tajuan että kyllä mua on ahdistanu. En vaan oo myöntänyt sitä kellekään.

Mitä mulle tapahtuu? Musta tuntuu, että asiat on muuttumassa. En tiiä mitkä asiat tai miten, mutta tuntuu siltä, että tää on erittäin ohimenevä vaihe. Ja sellanen tunne on myös, että ne asiat ei oo muuttumassa parempaan, ainakaan kokonaisuutta ajatellen. Oon aiemminki puhunu siitä romahduksesta mitä odottelin. Sellanen tunne taas pikkuhiljaa tulossa...

Ja ne saatanan popkornit tais kuitenki pilata mun koko päivän saavutukset. Vittu.

Ps. Tiedetään joo, samoja kuvia uudestaan ja uudestaan, sori!

jos vain sinä haluat

Hajoo käsiin, kaikki. Mikään ei vaan suju. Valtava epäusko valtaa mut enkä tiiä tuleeko mistään mitään. En tunne oloani tarpeeks tärkeeks. Tuntuu että en oo tarpeeks, jotta toisella olis tarpeeks halua saada lukkoja sisimmässään auki. Ei se varmastikaan niin oo, mutta en saa sitä ajatusta päästäni pois. En oo tarpeeks. Mussa on liikaa vikaa.

Ettei muhun edes haluta luottaa. Ei oo halua avautua, ei oo halua olla mun kanssa tasavertainen ja avoin ja pystyä elämään elämää niin että mä tietäisin mikä aiheuttaa tiettyjä asioita toisen käyttäytymisessä. Mun pitäis vaan kestää ja hyväksyä asiat ymmärtämättä mikä niitä aiheuttaa. Jos ees olis halua kertoa mistä niitä lukkoja on tullut, niin se luottamus vois joskus syntyä ja voisin ymmärtää miks asiat on näin.

Voiko mikään ikinä sujua hyvin mun elämässä? Ei vissiin.

jää heikko pettää

Mulla on niin paska olo. Siis sellanen olo, että mä oon vaan paskaa. Että eräs henkilö on kaikkien mielestä mua parempi. Mukavampi, kivempi, kauniimpi, parempi. Kaikkien mielestä. Kaikkien, jotka tuntee molemmat. Mä olin mun perheen kanssa iltaa viettämässä, mutta lähdin pois kun kuulin, että tää henkilö on ehkä tulossa paikalle. No, olin liian hidas, törmäsin siihen kotimatkalla, en tosin sanonu muuta kun moi. Mutta se saa mut jättämään oman perheeni seuran, vaikka sillä ei oo mitään tekemistä mun perheen kanssa, se tuli paikalle vaan toisen ihmisen siivellä, mutta mä en kestäny jäädä kattomaan sitä, kun kaikki muut pitää sitä niin hienona ihmisenä, myös mun perhe. Kaikki ajattelee, että se on hienompi ku minä.

Enkä mä edes tajua miks mä vertaan itseäni siihen. Ei mulla oo mitään syytä siihen. Eikä sen edes pitäis kiinnostaa mua. Mut mua kiinnostaa. Enkä tajua miks, enkä halua ajatella niin, mutta en voi olla ajattelemattakaan.

Mä yritin saada jutteluseuraa ja piristystä, mut enpä sitten saanu sitäkään. 

ps. tervetuloa, J.

what have i done (again)

Just nyt kaikki on paskaa.

huuda kun tarviit mua

Oon lihonu, en tuu toimeen ihmisten kanssa, mikään ei ota sujuakseen, en saa aikaiseks tehdä mitään ja kaikki kaatuu päälle.

Ehkä oon jotenki tottunut tähän kaikkeen, koska ei musta kuitenkaan tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Vähän vaan.

Mä tahtoisin lopettaa herkuttelun, ainakin siinä määrin kun sitä nykyään teen. On raskasta haluta vihata jotain, mistä tykkää ihan liikaa.

Mutta on mullakin ilonaiheeni, oon päässyt juttelemaan yhden ihmisen kanssa vähän oikeista asioista ja toivon voivani olla sille läsnä jatkossakin.

Ja lisäks mulla on M. <3

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

anna mun rakastaa

Mä kaipaan sitä, että olisin jollekulle korvaamaton. Että olis joku joka ei vaan vois elää ilman mua. Joku, joka kertois mulle joka päivä, kuinka ihana oon, kuinka kaunis oon, kuinka paljon mua rakastetaan. Kun olis joku, joka haluais rakastaa mua niin paljon... Joku joka rakastais mua niin.

Joka lohduttais mua aina kun itkettäis, pitäis sylissä kun maailma tuntuis liian pahalta, pitäis mut kasassa sillon, kun haluaisin hajota, tai jos hajoisinkin niin auttais mua kasaamaan taas itseni.

Ja jota mä saisin rakastaa takas! Jolle saisin olla kuuntelijana, lohduttajana, auttajana, tukijana, piristäjänä, hyvän mielen aiheuttajana. Just sitä samaa mitä kaipaan itsellenikin, haluaisin olla jollekulle muulle.

Mä kaipaan jatkuvaa huomiota. Ja sitä, että olis joku jota voisin huomioida jatkuvasti ilman, että tulis ripustautuva tai omistushaluinen olo mulle tai sille. Mun tapani osoittaa rakkautta usein mielletään sellaiseks, vaikka oikeesti en mä oo sellanen. Jossain määrin tietysti joo, mutta en niin että sen vois sanoa negatiiviseen sävyyn.

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niin, että molemmat vois tehdä toisilleen hyvää tasapuolisesti ja molemmat tarvitsis ja haluais toisiaan tasapuolisesti. On niin raskasta välittää toisesta enemmän kuin se toinen musta...

Ja kun sanon "joku", mä tiedän tasan tarkkaan ketä tarkoitan. Olis ehkä helpompaa, jos en tietäis, silloin kuka tahansa sopiva vois täyttää ton tyhjän tilan mun elämässä. Mut nyt mä haluan siihen vaan yhden tietyn ihmisen, enkä tällä hetkellä kelpuuta siihen ketään muuta. Toisaalta nyt mä oon valmis tekemään mitä vaan saadakseni siihen juuri sen tietyn ihmisen.