ja sä pyysit mua lähemmäs

Oon niin ison anteeksipyynnön velkaa kaikille! Anteeksi pitkä hiljaisuuteni, mun täytyy tehdä tunnustus siitä, miks oon ollu niin hiljainen.

Mä oon pettänyt teitä toisen blogin kanssa. Mun piti jatkaa kirjoittelua molempiin, mutta jotenkin en vaan jaksa ikinä kirjottaa molempiin. Toinen blogi on ja pysyy täysin ja 100 prosenttisesti anonyyminä, koska jos mulla on vain blogi johon en voi kirjoittaa kaikkea mitä tahdon, se ei palvele tarkoitustaan. Syrjin nyt ystäviäni, jotka saattavat jopa vielä lukea tätä, ja sanon että teille toi toinen blogi ei tule aukeamaan, mutta sellaiselle, joka lähettää mulle sähköpostia osotteeseen nuppineula13@gmail.com ja ilmottaa siinä myös oman bloginsa osoitteen, voin antaa uudenkin osoitteen. Blogin osoite siksi, että mun on oltava edes kohtuullisen varma siitä, ettei tutut lue toista blogia, koska mä tarviin nimettömyyteni.

Asiaan, mitä mulle kuuluu? No, edellisen postauksen jälkeen on tapahtunu jonkin verran, mun elämä on ollut ylä- ja alamäkeä ja oon ollut onneton ja oon ollut onnellinen. Oon syönyt liikaa, normaalisti, ja ollut syömättä pisimmillään vähän reilu 100 tuntia eli neljä päivää ja rapiat päälle (no söin mä oikeesti tuona aikana muistaakseni näkkileivän, nakin ja salaatinlehden). Mä oon käyttäytyny kiltisti ja mä oon tehny itselleni pahaa. Kaikennäköistä on siis tähän mahtunu.

Tällä hetkellä kuuluu hyvää: tutustuin ihmiseen joka tekee mut iloiseksi, oon laihtunut, tuntuu että syöminen pysyy kontrollissa, töissäkin on tällä hetkellä ainakin siedettävää. Suurimmat stressin aiheuttajat on työt, koulu ja raha. 

Mä en oikein tiedä enää mitä tähän sanoisin, tällä hetkellä olo on tyyni ja hyvä, väsyttää vähän mutta pääsääntöisesti kaikki kivasti. Lähettäkää sitä sähköpostia jos tahdotte saada mahdollisuuden lukea toista blogia, mä oikeesti haluaisin että lukijat täältä siirtyis sinne ainakin niiden teistä osalta, jotka ette mua tunne.

Kiitos ja anteeksi vielä, mä yritän parantaa tapojani. <3

out in the pouring rain

Mun elämä on kamalaa. Hirveetä. On ihan loppu enkä vaan jaksa enää. Mä en jaksa yrittää. Mun tekis mieli lakata olemasta - ei, ei kuolla, ei tappaa itseäni. Vaan lakata olemasta. Puff.

Pohjalta on kai vaan suunta ylöspäin? Tai niinku kaveri sanoi, ellei joku heitä lapioo. Joku on vissiin heittäny ja minä idiootti oon vielä jatkanu kaivamista.

En vaan jaksa.

nyt riskillä vaan

Sori etten oo kirjotellut! Oon ollu sen verran sekaisin ajatuksissani, etten oikein oo osannu kirjoittaa mitään. Monta kertaa oon kyllä aloittanut, mutta kun en oo saanut kasaan enempää kuin ensimmäiset sanat, oon jättäny sikseen. En mä tiedä saanko nytkään aikaiseks kovin paljon.

Niinku sanoin, oon aika sekasin. En vaan tiiä oikein mistään mitään ja kaikki on jotenki utopistista ja tuntuu, ettei mikään oo todellista. En oo ees ihan varma mistä tää fiilis johtuu, tuntuu vaan että päästä on katoamassa viimeisetkin järjen rippeet...

siivet sydämeen

Tänään on paha olla. Alkoi niin lupaavasti, mutta päätty kuitenkin päin helvettiä koko päivä. Mun pitäis tunnin päästä olla taas menossa, mutta oon niin hysteerisen itkuinen, etten tiedä miten pystyn. Pakko mun tosin on.

Mä en vaan tiiä mitä tekisin. Tiedän mitä pitäis tehdä mutta musta ei kai oo siihen. Mulla on paha olla. Mua sattuu, henkisesti.

Luulin että tää vaihe oli jo päättyny. Se onkin tullut takas. Tai liekö koskaan loppunutkaan. Hysteeristä itkua, ahdistusta, päätöksiä, sairaita mielitekoja...

Mulla on nyt niin paha olla.

jos mä kuolen nuorena

Mitä enemmän mä asioita ajattelen, sitä paskempi mun on olla. En osaa päättää onko edellisen parin päivän aikana mun olo ollut parempi ku ennen vai paskempi ku ennen. Musta alkaa tuntua siltä, että mä yritän uskotella itselleni ja muille et se on ollu parempi, mut oikeesti mun taitaa olla paskempi olla.

Mä en voi tähän kirjottaa asioista niin kun haluaisin, koska tätä lukee niin moni tuttu. No, oma moka enkä syytä ketään niistä tutuista siitä. 

Enkä mä ees tiiä mitä sanoisin. Niin ku sanoin jo aiemmin, oon löytäny itsestäni uusia puolia. Ne puolet vähän pelottaa mua, mut toisaalta tää on taas tätä - jotenki mä tykkään niistä asioista, vaikkei ne ookaan kai oikeesti hyviä asioita.

Mä tajusin tänään ajattelevani, että tulispa jo talvi ja voisin pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, eikä tarvis miettiä sitä, näkyykö arpia jossain. Siis että tulispa talvi, niin voisin satuttaa itseäni. Kuitenkin mua tavallaan lohduttaa se, että tiedän itsekin etten tee sitä huomion vuoksi, kun kerran oon niin tarkka siitä, ettei ihmiset nää mun arpia. En oo sanonu aika pitkään aikaan, että mua ahdistaa, mutta nyt kun tajuan kuinka usein mun on tehny mieli ottaa joku teräase pieneen kätöseeni, tajuan että kyllä mua on ahdistanu. En vaan oo myöntänyt sitä kellekään.

Mitä mulle tapahtuu? Musta tuntuu, että asiat on muuttumassa. En tiiä mitkä asiat tai miten, mutta tuntuu siltä, että tää on erittäin ohimenevä vaihe. Ja sellanen tunne on myös, että ne asiat ei oo muuttumassa parempaan, ainakaan kokonaisuutta ajatellen. Oon aiemminki puhunu siitä romahduksesta mitä odottelin. Sellanen tunne taas pikkuhiljaa tulossa...

Ja ne saatanan popkornit tais kuitenki pilata mun koko päivän saavutukset. Vittu.

Ps. Tiedetään joo, samoja kuvia uudestaan ja uudestaan, sori!

pojat laulakaa se laulu

Ystäväni J kysyi äsken, että mitä mulle kuuluu. Hyvä kysymys.

Oon täällä leirillä pohtinu paljon sitä, miten mä voin nykyään. Musta tuntuu, että oon kuvitellu voivani paljon paremmin ku oikeesti voin. Oon (taas) jopa alkanut huomaamaan masennuksen tunnusmerkkejä olemisessani. 

Oon myös pohtinu sitä mitä elämältäni haluan, enkä oo oikein päässy mihinkään tulokseen. Sekin ahdistaa hieman.

Me keskusteltiin J:n kanssa asioista tänään, ja mulle tuli sen sanoista ihan kieroutuneen väärä fiilis. Mä tunsin epäonnistuneeni ihmisenä ja ystävänä. Musta tuntu että musta on koitunu vaan harmia ja murhetta ja surua. Kyllä mä tajuan itsekin, ettei sen sanojen pointti ollut se, mutta henkilökohtaisesti tunnen epäonnistuneeni.

Eniten tietenkin mua ärsyttää se, etten osaa olla syömättä. Tänään päivällisellä tosin söin vaan salaattia, onneks. Mua pelottaa silti mennä kotona vaa'alle, kun en osaa ollenkaan arvioida sitä, mitä mun painolle on täällä tapahtunu. 

Kaiken kaikkiaan tätä tekstiä lukiessakin voi päätellä, että mun pää on aika sekaisin. En oikeestaan tajua mistään mitään ja tekis mieli vaan unohtaa kaikki mitä maailmassa ja mun elämässä tapahtuu ja itkee.

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu.

olin rikki ja sä keräsit osat

Huomenna koulua. Ahdistaa, ahdistaa. En osaa käsitellä tätä. Mitä mä teen? Tekis mieli mennä lenkille, söin äsken suklaata ahdistukseeni... Vihaan tätä. Vihaan itseäni. Vihaan ruokaa. Enkä vihaa, rakastan, haluan vihata. Mä haluan juosta. Enkä halua, haluan tehdä jotain ihan muuta, mutta tajusin eilen, etten kesällä voi käyttää ollenkaan toppeja tai t-paitoja jos en vähän ryhdistäydy. Tai vaihda paikkaa... Jotain mä haluan tehdä. Yritän olla polttamatta, lenkillä kävin eilen ja toissapäivänä joten vois olla paikallaan pitää välipäivä (miks, musta tuntuu ihan hyvältä?), syömättömyys ei auta heti, ainoastaan pitkällä tähtäimellä, syödä en halua (EN HALUA!!) eikä mulla edes ole ruokaa. Mitä mulle jää jäljelle? Niinpä.

Tekosyitä. Oikeesti oon vaan sairas paska.

i can't take it anymore

Kaikki hajoo käsiin. Kaikki. Oon ihan varma, että pian oon yksin kylmässä maailmassa, koska nyt on varmaan jo kaks ihmistä lähdössä rymisten elämästäni kerralla. Se tekee kaiken kaikkiaan 3 tai 4 tämän vuoden aikana, riippuu miten sen määrittelee. Mä en tajua mitä teen väärin, tai pikemminkin että miks mä teen väärin. Kyllä mä tiedän missä menee vikaan, en vaan tajua miks toistan samoja virheitä uudestaan ja uudestaan.

Mä tarvitsen kärsivällisyyttä ja itsekuria. Mä satutan itseäni, syön liikaa, oon syömättä, elän epäterveellisesti, eikä se tee hyvää mulle, mutta en halua lopettaakaan, koska jos lopetan, mihin mä tän kaiken ahdistuksen, vitutuksen, pelon, kärsimyksen tungen? Eilen mä tajusin, että viillot käy kerta kerralta syvemmiksi. Tänään mä menin vaa'alle (vaikka pelotti ihan saatanasti) ja painoin noin 1,5 kiloa vähemmän kun olin kuvitellut, enkä halua syödä taaskaan mitään, koska jos syön, se menee yli enkä voi enää hillitä itseäni.

Mä oon hukassa ja en tiedä kuka mut löytäisi. Hetken jo kaikki meni hyvin, mutta nyt taas kaikki langat karkaa mun käsistä. Oon peloissani, hieman ahdistunut, pohjattoman surullinen ja en tiedä mitä tekisin. Kuka vois viedä mut täältä pois, ettei tarvis enää pelätä?

vedätän niitä joista välitän

Kukaan ei ota mua tosissaan. Ei kukaan. Joka ikinen ihminen tuntuu ajattelevan, että voisin vaan päättää, että lopetan tän kaiken paskan, en enää ahdistu, syön normaalisti ja tykkään itsestäni. No, ilmoitusluontoinen asia:

EN VITTU PYSTY.

Tuntuu niin paskalta saada vastauksia kuten "huoh", "älä viitsi/jaksa", "sehän on vaan susta kiinni". Kun ei vaan ole. Anteeks vaan, jos haluan avautua kun on paska olo, tiedän kyllä kuulostavani typerältä, mutta tältä musta vaan tuntuu. Ja sit kun en halua avautua, mulle vaan sanotaan, että puhuminen auttaa. Miten voisin haluta puhua kellekään, kun en koe että kukaan mua ymmärtäis. 

Mulla on nyt useamman päivän ollu (etenkin iltaisin) niin paska olo, kun vaan olla voi. On suorastaan ihme, etten esimerkiks oo viillelly (ainakaan vielä). Mä oon yrittäny avautua mut se johtaa aina siihen, et mua vaan vituttaa enemmän, koska en tosiaankaan koe saavani sitä tukea ja lohtua mitä tarvitsisin. Mä yritän olla suuttumatta, mutta mulla kiehuu niin kovaa päässä, että se on aivan äärettömän vaikeaa.

Tänään oli todellä lähellä, etten oksentanut. Mun piti olla syömättä, kävin jopa kaupassa ostamassa välipalajuoman mut jätin sen juomatta, mut sitten töissä söin kuitenkin tortillaa. No, tässä vaiheessa meinasin oksentaa, siis olin vessassa ja melkein jo kumarruin siihen mut sit päätin, että söin niin vähän, että tää on vielä ihan ok. Mut eihän sitä siihen voinu jättää... Piti oikein mennä hampurilaisateria mättämään. Nyt mua harmittaa, etten sen jälkeen menny oksentamaan. Mä vihaan itteeni ja omaa kurittomuuttani.

Haluaisin oikeesti vaan lukittautua johonkin ruuattomaan tilaan lukkojen taakse vaikka vuorokaudeks. Sit käydä ulkona haukkaamassa happea ja palata takas sinne olemaan syömättä. Mä halusin kokeilla, että pystyisinkö oleen kaks päivää syömättä, mut jotenki kaikki vaan meni aivan helvetin perseelleen. En uskalla enää käydä vaa'alla, en tänään enkä varmaan huomennakaan. Jos pari päivää pysyttäytyisin nesteissä ja etenki vedessä, voisin ehkä mennä kokeilemaan, mitä painolle on tapahtunu, mut toisaalta entäs jos se ei ookaan pudonnu niin paljon ku toivoisin... 

Mä en jaksa elää enää päivääkään tämän kokoisena. Mä haluan olla pieni. Mitään muuta en nyt halua niin paljon. En mitään muuta.

Paskinta tässä on se, että mun pääni sisällä on ajatus, että pienikin kalorimäärä on liikaa. 700 on liikaa. 500 on myös liikaa. 300 on jo siinä rajoilla, tavoite olis pysyttäytyä noin 200 kalorissa. Mä tiedän, että mun on pakko välillä syödä enemmänkin kun 200 kcal mutta se tuntuu liialta. Miten oon joskus voinu syödä 1700 kcal päivässä ja ajatella, että se on ihan sopivasti? Hyi, hyi, hyi, en vois ikinä syödä niin paljon. Tänäänkin oon varmaan syöny noin 1300 (todella karkea arvio) ja se tuntuu aivan jäätävän paljolta. Se ON paljon. Liikaa. Jotain niin paljon enemmän kuin liikaa, se on niin paljon, etten pysty sanoin kuvailemaan, kuinka pahalta musta tuntuu, että oon syönyt niin paljon.

Mä haluun vaan pakoon tätä paskaa. Pakoon mua itseäni ja sitä, etten osaa olla niinku pitäis.

Lisäks mun elämässä on ihminen, joka on mulle varmaan tärkein kaikista, mutta jolle en koe olevani oikein mitään. Mä en millään muotoa koe olevani rakastettu, tärkeä, korvaamaton, haluttava. Mä en koe olevani tarpeeks, mä en koe olevani mitään. Paitsi korkeintaan paskaa.

voin kuvitella siivet selkääni

Pää räjähtää, kaikki on perseestä ja vihaan elämääni. Kiitos.

I fucking hate my life.

somebody that i used to know

En tiiä miten kuvaisin tätä fiilistä.

Mun tekis mieli huutaa. Tekis mieli itkee. Tekis mieli raivota, olla mielipuoli, tekis mieli vaan seota.

Riittämätön olo. En oo tarpeeks hyvä. En oo tarpeeks ihana, en oo tarpeeks kaunis, en oo tarpeeks laiha, en oo tarpeeks mitään. Mä en oo tarpeeks.

Mä tekisin mitä vaan, mutta en siltikään kelpaa. Oon valmis tekemään mitä vaan, jotta olisin sen silmissä riittävä, hyvä. Mut se ei riitä. Mä en riitä. Mä nään sen kyllä, vaikka se ei sitä suoraan sanokaan. 

En halua olla tällainen, en halua olla huono, inhottava, ahdistava, ruma, liian iso, lihava. Haluun olla kaunis, ihana, laiha, rento ja mukavaa seuraa.

Mut en mäkään kyllä viettäis aikaa mun kanssa jos saisin valita.

Haluun satuttaa itseäni. Mä ansaitsen sen, koska oon tällainen epäonnistuja.

Ansaitsen sen.