out in the pouring rain

Mun elämä on kamalaa. Hirveetä. On ihan loppu enkä vaan jaksa enää. Mä en jaksa yrittää. Mun tekis mieli lakata olemasta - ei, ei kuolla, ei tappaa itseäni. Vaan lakata olemasta. Puff.

Pohjalta on kai vaan suunta ylöspäin? Tai niinku kaveri sanoi, ellei joku heitä lapioo. Joku on vissiin heittäny ja minä idiootti oon vielä jatkanu kaivamista.

En vaan jaksa.

where were you

Joku vois ajatella että oon parempaan päin. Oikeesti vaan suljen kaiken sisääni ja uskottelen kaikille ettei mitään hätää ole ja pidän itseni kiireisenä. Ja musta kuitenkin tuntuu, että se on taas purkautumassa ulos, oon väsynyt ja surullinen, teen paljon töitä enkä jaksa enää pitää kaikkea sisälläni. No, oon viikonlopun vapaalla, ehkäpä sitten taas jaksaa sietää elämäänsä vähän paremmin.

Enkä oo parin viikkoon tehny juuri muuta ku töitä, nukkunu ja syöny. Ennen kaikkea syöny.

nyt riskillä vaan

Sori etten oo kirjotellut! Oon ollu sen verran sekaisin ajatuksissani, etten oikein oo osannu kirjoittaa mitään. Monta kertaa oon kyllä aloittanut, mutta kun en oo saanut kasaan enempää kuin ensimmäiset sanat, oon jättäny sikseen. En mä tiedä saanko nytkään aikaiseks kovin paljon.

Niinku sanoin, oon aika sekasin. En vaan tiiä oikein mistään mitään ja kaikki on jotenki utopistista ja tuntuu, ettei mikään oo todellista. En oo ees ihan varma mistä tää fiilis johtuu, tuntuu vaan että päästä on katoamassa viimeisetkin järjen rippeet...

eikä menty milloinkaan

Taas uusi puoli itsestäni. Huono sellainen. Kai? Mutta musta tää on ihan mukavaa, tavallaan yks asia vähemmän, josta murehtia.

siivet sydämeen

Tänään on paha olla. Alkoi niin lupaavasti, mutta päätty kuitenkin päin helvettiä koko päivä. Mun pitäis tunnin päästä olla taas menossa, mutta oon niin hysteerisen itkuinen, etten tiedä miten pystyn. Pakko mun tosin on.

Mä en vaan tiiä mitä tekisin. Tiedän mitä pitäis tehdä mutta musta ei kai oo siihen. Mulla on paha olla. Mua sattuu, henkisesti.

Luulin että tää vaihe oli jo päättyny. Se onkin tullut takas. Tai liekö koskaan loppunutkaan. Hysteeristä itkua, ahdistusta, päätöksiä, sairaita mielitekoja...

Mulla on nyt niin paha olla.

jos mä kuolen nuorena

Mitä enemmän mä asioita ajattelen, sitä paskempi mun on olla. En osaa päättää onko edellisen parin päivän aikana mun olo ollut parempi ku ennen vai paskempi ku ennen. Musta alkaa tuntua siltä, että mä yritän uskotella itselleni ja muille et se on ollu parempi, mut oikeesti mun taitaa olla paskempi olla.

Mä en voi tähän kirjottaa asioista niin kun haluaisin, koska tätä lukee niin moni tuttu. No, oma moka enkä syytä ketään niistä tutuista siitä. 

Enkä mä ees tiiä mitä sanoisin. Niin ku sanoin jo aiemmin, oon löytäny itsestäni uusia puolia. Ne puolet vähän pelottaa mua, mut toisaalta tää on taas tätä - jotenki mä tykkään niistä asioista, vaikkei ne ookaan kai oikeesti hyviä asioita.

Mä tajusin tänään ajattelevani, että tulispa jo talvi ja voisin pukeutua peittävämpiin vaatteisiin, eikä tarvis miettiä sitä, näkyykö arpia jossain. Siis että tulispa talvi, niin voisin satuttaa itseäni. Kuitenkin mua tavallaan lohduttaa se, että tiedän itsekin etten tee sitä huomion vuoksi, kun kerran oon niin tarkka siitä, ettei ihmiset nää mun arpia. En oo sanonu aika pitkään aikaan, että mua ahdistaa, mutta nyt kun tajuan kuinka usein mun on tehny mieli ottaa joku teräase pieneen kätöseeni, tajuan että kyllä mua on ahdistanu. En vaan oo myöntänyt sitä kellekään.

Mitä mulle tapahtuu? Musta tuntuu, että asiat on muuttumassa. En tiiä mitkä asiat tai miten, mutta tuntuu siltä, että tää on erittäin ohimenevä vaihe. Ja sellanen tunne on myös, että ne asiat ei oo muuttumassa parempaan, ainakaan kokonaisuutta ajatellen. Oon aiemminki puhunu siitä romahduksesta mitä odottelin. Sellanen tunne taas pikkuhiljaa tulossa...

Ja ne saatanan popkornit tais kuitenki pilata mun koko päivän saavutukset. Vittu.

Ps. Tiedetään joo, samoja kuvia uudestaan ja uudestaan, sori!

pojat laulakaa se laulu

Ystäväni J kysyi äsken, että mitä mulle kuuluu. Hyvä kysymys.

Oon täällä leirillä pohtinu paljon sitä, miten mä voin nykyään. Musta tuntuu, että oon kuvitellu voivani paljon paremmin ku oikeesti voin. Oon (taas) jopa alkanut huomaamaan masennuksen tunnusmerkkejä olemisessani. 

Oon myös pohtinu sitä mitä elämältäni haluan, enkä oo oikein päässy mihinkään tulokseen. Sekin ahdistaa hieman.

Me keskusteltiin J:n kanssa asioista tänään, ja mulle tuli sen sanoista ihan kieroutuneen väärä fiilis. Mä tunsin epäonnistuneeni ihmisenä ja ystävänä. Musta tuntu että musta on koitunu vaan harmia ja murhetta ja surua. Kyllä mä tajuan itsekin, ettei sen sanojen pointti ollut se, mutta henkilökohtaisesti tunnen epäonnistuneeni.

Eniten tietenkin mua ärsyttää se, etten osaa olla syömättä. Tänään päivällisellä tosin söin vaan salaattia, onneks. Mua pelottaa silti mennä kotona vaa'alle, kun en osaa ollenkaan arvioida sitä, mitä mun painolle on täällä tapahtunu. 

Kaiken kaikkiaan tätä tekstiä lukiessakin voi päätellä, että mun pää on aika sekaisin. En oikeestaan tajua mistään mitään ja tekis mieli vaan unohtaa kaikki mitä maailmassa ja mun elämässä tapahtuu ja itkee.

Mä en tiedä mitä mulle kuuluu.

don't wanna feel this way

No niin, tässä se ensimmäinen nyt sitten tulee. Mulla on aivan suunnattoman suunnaton olo. Musta tuntuu että oon valtava. En halua taaskaan syödä mitään, mutta pelkään jälleen herättäväni huomiota sillä, jos en syökään. Voisin toki skipata esimerkiks iltapalan, mutta houkutus käydä syömässä on liian suuri, kun tiedän että ruokaa on tarjolla viereisessä rakennuksessa...

Mä en halua lihoa. En voi. Mulla ei oo varaa siihen. Mun on oltava pieni. Mun on pakko. Vihaan tätä paskaa.

Me keskusteltiin työkavereiden kanssa ulkonäköpaineista ja syömishäiriöistä. Mulle selvis että toisella työkaverilla on ollut syömishäiriö nuorempana, ja mulle tuli niin paha mieli... Musta tuntuu, että mä valitan turhasta, ei mulla voi mitään sairautta olla, en mä nyt niin huonosti voi... Enhän? Ja musta tuntuu, että oon liian iso ollakseni syömishäiriöinen. Kun en mä voi edes laskea itseäni mihinkään bulimian kategoriaan kun en oksentele (ainakaan toistaiseks, mieli tekis joka päivä enemmän...).

Mä mietin koko ajan uskaltaisinko sanoa jonain päivänä että mulla on paha olo, enkä siks tuu syömään. Mä haluaisin. En halua syödä. Huomenna skippaan aamiaisen, välipalan ja iltapalan, lounaalla ja päivällisellä mä syön salaattia. Piste. Ei tästä muuten mitään tuu. Jos joku kysyy, mulle ei vaan maistu. Ja se on totta, tavallaan.

Tällä leirillä on taas se sama kaveri, joka viimekskin katsoi mua vähän pahasti kun otin niin vähän ruokaa, mua pelottaa että se alkaa kyttäämään mua, vaikka tiedänhän mä että se ajattelee vaan mun parasta. Nyt just mulle parasta ei kuitenkaan oo syöminen.

Aloitin tänään myös karkkilakon. Olin vuosi sitten 9,5 kuukautta karkkilakossa, tällä kertaa päätin olla 10 kk. Seuraavan kerran karkkia popsitaan siis 8.4.2013, kiitos.

Mä taidan nyt vyöryä sänkyyn ja yrittää kutistua yön aikana niin paljon ku pystyn...

Ps. Söin iltapalalla viisi leipää, tulipa vähän sellanen olo että jos ei olis ollu ihmisiä vieressä, olisin ahtanu itteeni vielä toisetkin viis. Kivasti melkein ahmittu taas. Kuka normaali ihminen muka syö viis leipää iltapalaks?

i just met you and this is crazy

Pikainen tiedotuspostaus: Oon lähdössä huomenna taas leirille, ja mulla kyllä on kone siellä joten todennäköisesti syömisahdistumispostauksia tiedossa seuraavan viikon aikana. Ja ulkonäköahdistumista myös, koska mä haluaisin uida ja saunoa, mutta sen lisäks että häpeen itteeni muutenki, mulla on arpia joita en oikeestaan voi antaa kenenkään nähdä, paitsi leirillä olevien ystävieni, koska ne kyllä tietää muutenki miten mä voin. Apua, oliko pakko taas palauttaa tää ajatus päähän, nyt mua ahdistaa ja oon ihan jumissa, kun en tiiä miten sen purkaisin kun ei niitä arpia vois enempääkään tehdä... 

Niin, ja päätin, että leirin aikana karppaan. Saan samalla syyn syödä vähän vähemmän, koska en voi esimerkiks perunaa ym. syödä. Hah.

Mä tajusin tänään että oon allerginen tuoreelle ananakselle.

will i ever be enough

Mä oon miettiny usein sitä, kuinka pitkälle mä aion jatkaa. Oonko koskaan tarpeeks itselleni. Näenkö itsessäni aina ne samat epäkohdat kuin nyt.

Mä painan nyt ehkä 68 kiloa, mutta ajattelen itseni edelleen noin 75 kiloisena, vähän ylikin. Jos painaessani 50 kiloa ajattelenkin edelleen itseni 75 kiloisena. Näen itseni sen kokoisena. Joskus oon sitä mieltä, että ajattelen liian helposti pienentyneeni, mutta en kuitenkaan oo millään tavalla tyytyväinen itseeni. Musta tuntuu edelleen, että oon niin iso, että 25 kiloa vähintään sais kadota taivaan tuuliin. Mielellään pari ylimääräistäkin. 

Mä vähän pelkään sitä, että mulle on syntymässä tosi vääristyny kuva kehostani. Oon aina ajatellu, että mulla on suhteellisen normaali käsitys siitä, mutta nyt kun katson kuvia vuosien takaa, tajuan että silloinkin oon nähny itseni ihan erikokoisena. Kun painoin 58 kiloa, mä pidin itseäni vähän liian isona ja olisin halunnut laihtua noin viis kiloa. Kuitenkin sitten, kun paino alkoi nousta, mä en nähny muutosta kehossani, ainoastaan vaa'alla. 65 kiloa ja olin edelleen mielestäni saman näköinen. 77 kiloa ja olin vieläki musta ihan normaalin kokoinen. Mut herätti oikeesti vaan se lukema, ei mun ulkonäkö. 

Ja nyt se sama tapahtuu toiseen suuntaan, vaikka tää muutos ei oo edes tapahtunu niin nopeasti, että sitä vois syyttää. Mulla on ollu aikaa sopeutua ajatukseen, mutta en sopeudu. 

Mä oon myös muuttunut tai muuttumassa tosi turhamaiseks ja pinnalliseks oman itseni suhteen. Oma ulkonäköni on mulle kaikki kaikessa. Mun on pakko näyttää hyvältä, edellisen 4-5 kuukauden aikana oon käyny ehkä 2-3 kertaa kaupassa ilman meikkiä, ja höntsyissäkin lähden ulos vaan jos on tosi aikainen aamu tai myöhäinen ilta ja voin luottaa siihen, ettei ihmisiä oo paljoa liikkeellä. 

Blogin nimi Täydelliseksi alkaa kuulostaa enemmän ja enemmän mun elämältä. Siihen mä pyrin ja sitä tavoittelen keinolla millä hyvänsä. Toistaiseks se on keskittyny ulkonäköön, mutta huomaan muutosta tapahtuvan muuallakin. En oo jaksanut vielä siirtyä sanoista tekoihin, mutta huomaan kyllä, että mua häiritsee paljon entistä enemmän mun elämässä kaikki mikä ei oo järjestyksessä ja hallussa. Tuntuu, että mun täytyis saada kaikki kasaan: koti siivottua, tiskit tiskattua, työjutut tehtyä, koulujutut tehtyä, laitettua raha-asiat järjestykseen. Tää kaikki ahdistaa mua enemmän ja enemmän mitä kauemmin nää asiat on sekasin. Seuraavat 1,5 viikkoa tulee oleen aivan tappomeininkiä työ- ja koulujuttujen suhteen, ja vaikka nyt sanon että sitten mä otan iisimmin niin musta alkaa tuntua, että en mä ota. Sit mä alan stressaamaan muita asioita.

Ahdistuksen määrä on lisääntyny kaiken tän takia, ja mä ajattelen ajattelemasta päästyäni, että kunhan kaikki asiat mitkä äskenkin luettelin, olis järjestyksessä, se ahdistus vähenis. Mutta väheniskö se? Paine olla aina vähän parempi ei välttämättä hellitä. Aina kun menee vähän pieleen, mä vihaan itseäni. Jos syön liikaa, jos en saa tehtyä suunniteltuja asioita, jos epäonnistun.

Eilen oli kaks tilannetta joissa kieltäydyn tekemästä tai sanomasta jotain, koska pelkäsin nolaavani itseni. Ihan vaan sillä että heittäisin väärän arvauksen tai jäätyisin esiintyessä. Vaikka ihmiset keiden kanssa olin, on mun parhaita ystäviä ja tärkeimpiä ihmisiä mun elämässä. Mä pelkään niin paljon sitä, että joku ajattelee musta jotain pahaa.

Mutta kaikkein kierointa kaikessa tässä on se, että salaa mä oon iloinen tästä. Sillä ahdistuksella, sillä paineella, sillä tarpeella olla parempi, mä saan aikaan asioita. Mä saan asioita tehtyä. Ja oon tyytyväinen itseeni. Enkä mä halua päästää irti tästä tavastani ajatella näin.

Mä haluan että mua katsotaan kadulla kadehtivin ilmein. Mä haluan että ihmiset ajattelee mun olevan kaunis, vahva, kaikin puolin onnistunut. Mä haluan olla täydellinen.

jos vain sinä haluat

Hajoo käsiin, kaikki. Mikään ei vaan suju. Valtava epäusko valtaa mut enkä tiiä tuleeko mistään mitään. En tunne oloani tarpeeks tärkeeks. Tuntuu että en oo tarpeeks, jotta toisella olis tarpeeks halua saada lukkoja sisimmässään auki. Ei se varmastikaan niin oo, mutta en saa sitä ajatusta päästäni pois. En oo tarpeeks. Mussa on liikaa vikaa.

Ettei muhun edes haluta luottaa. Ei oo halua avautua, ei oo halua olla mun kanssa tasavertainen ja avoin ja pystyä elämään elämää niin että mä tietäisin mikä aiheuttaa tiettyjä asioita toisen käyttäytymisessä. Mun pitäis vaan kestää ja hyväksyä asiat ymmärtämättä mikä niitä aiheuttaa. Jos ees olis halua kertoa mistä niitä lukkoja on tullut, niin se luottamus vois joskus syntyä ja voisin ymmärtää miks asiat on näin.

Voiko mikään ikinä sujua hyvin mun elämässä? Ei vissiin.

olisin mykkä ja voimaton siellä

Tänään(kään) peili ei ollut mun ystäväni. Näytin kaikessa lihavalta, isolta, massiiviselta, rumalta, ällöttävältä. Teki mieli jäädä kotiin, mutta ei oo varaa olla poissa koulusta. Joten puin samat vaatteet kun eilen ja toissapäivänäkin, vaikka en tykkää pitää yleensä samoja vaatteita montaa päivää putkeen.

Kaverilla on reilun viikon päästä yo-juhlat (miks kaikki muut saa jotain aikaiseks paitsi minä...) eikä mulla ole vielä mekkoa. Oon menossa lauantaina toisen kaverin kanssa ostamaan mekkoja mulle ja sille, ja mua pelottaa ne sovituskoppien peilit. Mua pelottaa niiden mekkojen kokolaput, kuinka ison mekon joudun ostamaan... 

Oon äitin häissä kaasona ja ostettiin kaikille kaasoille samanlaiset mekot. Puhuttiin sitten siitä, minkä kokoiset mekot kahdelle muulle kaasolle ostetaan ja siskoni kysyi multa, minkä kokoinen mulla on. Hävetti niin paljon kertoa, kun mun mekko on kaks kokoa isompi ku toisen kaason ja neljä kokoa isompi ku toisen. Hävetti, nolotti, halusin vajota maan alle...

Kaveri heitti tänään mun mielestä todella huonon läpän syömishäiriöistä. Se on yrittänyt hakea opiskelemaan teatterialaa, muttei tänä keväänä päässyt, koska omien sanojensa mukaan hän ei ole tarpeeks kiinnostava. Heitti sitten vielä, että "mä hankin itselleni anoreksian, niin oon mielenkiintoisempi". Musta se oli mauton ja huono läppä, mutta mulle tuli sellainen olo, etten olis saanut olla sitä mieltä, kun sanoin aika tiukasti että oli todella huono juttu.

Oon kehitelly itselleni äärimmäisen suuria ulkonäköpaineita jopa M:n suhteen, vaikka alkuun mulla ei just sen kanssa ollu mitään ongelmia, mut nykyäänpä on. Mua on alkanu pelottaa se hetki, kun se tajuaa mun todellisen valasmaisuuden... Ja muutkin ongelmat. Kuinka nopeesti se lähteekään kävelemään kun se tajuaa...

Oon syöny taas. Mä vihaan itteeni joka suupalalla enkä silti saa lopetettua. Mä en ymmärrä mikä siinä on niin vaikeaa, kun kuitenkin haluan olla syömättä ja vihaan jokaista palaa jonka suuhuni pistän ja inhoan itseäni joka hetki. Paino junnaa samoissa lukemissa (no ei sentään onneks oo noussu) ja eniten vituttaa se, että tajusin tänään, etten mä oikeesti edes ahmi. Voisin oikeesti lopettaa sen mässyttämisen kun vaan päättäisin olla syömättä kaikkea syötäväks kelpaavaa. 

Mä haluan olla se, jota aina itse ihailen. Se, joka ei syö mitään, vaikka kaikki muut ympärillä vetäis hampurilaisaterioita. Muilla ehkä onkin varaa syödä sellaisia, mutta mulla ei ole. 

Tahtoisin viettää nestepaastoa, mut epäonnistun aina, koska oon niin heikko. Heikko. Heikko.

Epätäydellinen. Epäonnistunut. Pettymys.

Sanat ei riitä kuvaamaan sitä, kuinka oon surkea, huono, paska.

jää heikko pettää

Mulla on niin paska olo. Siis sellanen olo, että mä oon vaan paskaa. Että eräs henkilö on kaikkien mielestä mua parempi. Mukavampi, kivempi, kauniimpi, parempi. Kaikkien mielestä. Kaikkien, jotka tuntee molemmat. Mä olin mun perheen kanssa iltaa viettämässä, mutta lähdin pois kun kuulin, että tää henkilö on ehkä tulossa paikalle. No, olin liian hidas, törmäsin siihen kotimatkalla, en tosin sanonu muuta kun moi. Mutta se saa mut jättämään oman perheeni seuran, vaikka sillä ei oo mitään tekemistä mun perheen kanssa, se tuli paikalle vaan toisen ihmisen siivellä, mutta mä en kestäny jäädä kattomaan sitä, kun kaikki muut pitää sitä niin hienona ihmisenä, myös mun perhe. Kaikki ajattelee, että se on hienompi ku minä.

Enkä mä edes tajua miks mä vertaan itseäni siihen. Ei mulla oo mitään syytä siihen. Eikä sen edes pitäis kiinnostaa mua. Mut mua kiinnostaa. Enkä tajua miks, enkä halua ajatella niin, mutta en voi olla ajattelemattakaan.

Mä yritin saada jutteluseuraa ja piristystä, mut enpä sitten saanu sitäkään. 

ps. tervetuloa, J.