onnistumispäivä

Päätin, että tänään mä onnistun. Mun on pakko. Painoin tänään saman verran kun eilen. Se on oikeestaan aika ihme koska mun eilinen päivä meni hyvinkin pitkälti syödessä. Söin söin söin. Leipää, hampurilaista, nugetteja, normaalia kokista, keksiä, leipää, keksiä, keksiä, siideriä... Mikä mua vaivaa? En voi olla syömättä. Haluan olla syömättä!

Mun jalkojen pitäis näyttää tolta. Mun reisien ei pitäis osua yhteen. Nyt ne on vaan liian ISOT.

Mutta tänään se onnistuu. Tänään syön vähän ja huomenna oon taas vähän hoikempi. Tänään syön salaattia, juon vähän hyvää päivää -juomaa jossa on aika vähän kaloreita - kuitenki vähän että jaksan olla syömättä vielä hetken. Aamulla en syöny mitään. En oo syöny mitään jo yli kolmeen tuntiin heräämisen jälkeen. Se on aika saavutus mulle. Ja aion jatkaa vielä ainakin pari tuntia. Sit voin syödä ton salaatin jonka ostin. 

Ja lupasin itselleni, että ens viikolla mun paino alkaa eri luvulla kun ennen. Nyt se alkaa seiskalla, ens viikolla se alkaa kutosella. Se on alkanu kutosella viimeks ehkä 3 vuotta sitten. 

Miks kukaan ei kertonu mulle että mä lihon! Mun paino nousi noin neljän vuoden aikana noin 20 kiloa. Eikä kukaan sanonu mulle mitään. Ei kukaan. Enkä mä tietenkään sitä tajunnu. Tai tajusin, mut en tajunnu kuinka helvetin läski olen. Ennen ku sitte ku oli ihan liian myöhästä. Mut nyt haluan painaa samanverran kun painoin viidennellä luokalla. Joo, viidennellä. Oon silloin ollu 9 cm lyhyempi kun nyt, ja painanut 30 kiloa vähemmän ku mä vielä joulun jälkeen. Mutta nyt mä oon taas matkalla kauniiseen minään.

Mä haluan vihata ruokaa. Joskus kun huomaan syöneeni liikaa, mä syön vielä vähän lisää. Ja vielä vähän. Sen verran että mulle tulee paha olo. Koska sillä tavalla mä toivon, että mulle syntyy kammoja niitä ällöttäviä ruokia kohtaan. Ja en mä saa muutenkaan nauttia syömisestä. Se, että oon nauttinu syömisestä, on tehny musta tän kokosen. Nyt mä en enää nauti. Nautin siitä, kun pystyn olemaan syömättä. Nälkä on mun lempitunne, koska sillon tiedän, että oon pystyny oleen syömättä tarpeeks kauan että nälkä on ehtiny kehittyä.

Näin tosi ihanaa unta viime yönä. Siinä oli mun kaveri, joka on mulle niin vihainen, ettei se puhu mulle ollenkaan. Mä taidan olla rakastunu siihen kaveriin. No, siinä unessa se sanoi mulle, ettei se ole mulle oikeesti vihainen, ja että se vaan haluaa olla mun. Ja me suudeltiin. Ja se oli ihanaa. Musta oli ihanaa, että se rakasti mua sittenkin. 

Meillä on aika pitkä historia. Ollaan tunnettu kuus vuotta, ja sinä aikana on tapahtunu yhtä sun toista. Ja vasta nyt mä alan tajuta, että se on kuitenkin ehkä just se, kenet haluan. Ja oon onnistunut hoitamaan tän asian niin, ettei se tosiaan edes puhu mulle. Ei ollenkaan. Kahteen viikkoon se ei oo vastannu mun viesteihin, ja se poisti mut kavereistaan Facebookissa. Odotin meidän ison riidan jälkeen päivän, ja pyysin siltä anteeksi. Sit odotin viikon, ja kysyin onko se vielä vihainen. Sit odotin päivän, ja lähetin sille (kännissä tosin) viestin, jossa sanoin etten voi ajatella mitään muuta kun sitä. No, se oli ihan totta, joten en sit alkanu perumaan sanojani tai mitään. No, eilen pistin vielä viestin ja pyysin anteeks ja yritin vakuuttaa, että mä oon oppinu läksyni. Mä osaan käyttäytyä paremmin! Mutta ei se vastannu. Ja sit näin ton unen... Ja nyt en tosiaankaan voi ajatella mitään muuta kun sitä.

Antaisin vasemman käteni, että se uni toteutuis. 

Ja ps. jos joku jo tätä mun blogia lukee, niin olis kivaa, jos jättäisit itsestäs jäljen. Ja postausaiheita otetaan vastaan. :)