voin kuvitella siivet selkääni

Pää räjähtää, kaikki on perseestä ja vihaan elämääni. Kiitos.

I fucking hate my life.

mä tahdon sun elämään

En oikein tiiä mitä sanoisin. Paino nousee liian kovaa vauhtia, ja tänään yritän taas ottaa vähän takas... Oon käynyt tosin lenkillä tänään ja toissapäivänä, ja ajattelin jatkossakin käydä noin joka toinen päivä lenkillä, siis ihan oikeesti juoksemassa!

Mua väsyttää henkisesti se, että yritän koko ajan olla enemmän, olla parempi, kauniimpi, ihanampi... Yritän koko ajan olla enemmän. Mut en osaa lopettaakaan, tai jos lopetan niin vihaan, inhoan itseäni, koska en oo tarpeeks hyvä.

make it happen

Mulla on juuri nyt todella ristiriitaisia tunteita. Mut ensin yks selventävä asia: tunnustan, että oon johtanut teitä harhaan. S ja L on yks ja sama tyyppi, siis mun entinen poikaystävä. Sitten asiaan.

Mua vituttaa L ja sen käytös aivan suunnattomasti. Ensin se oli kaks viikkoa pitämättä mitään yhteyttä vaikka yritin pari kertaa laittaa viestiä senkin takia et olisin halunnu kertoa missä mennään, kunnes reilu viikko sitte kyllästyin ja sanoin sille että aivan sama, ja eilen se sit viimein pisti viestin. Viestin pointti oli suurinpiirtein se, että se on niin hemmetin jalo ihminen, että antaa mulle vielä mahdollisuuden ja yrittää vielä kerran olla mun kaveri. Siis että mä oon ollut tässä se kusipää. Ahaa. No, en kuitenkaan sanonu mitään, vaan olin vaan että ok ja kun se kysyi voitaisko mennä kahville, mä suostuin ihan vaan että pääsen tänään näkemään kuinka kauan mulla menee, ennen ku pinna palaa. Lisäks toivon, että se yrittäis vongata multa, koska saisin läjäyttää sille uutiseni päin naamaa hyvällä hetkellä.

Oon nimittäin samaan aikaan aivan äärettömän onnellinen siitä, että mun ihastus on nykyään mun poikaystävä. Hah! Minä ja M seurustellaan! Voisin siis päästä sanomaan L:lle, että sori, mut en oo pettäjätyyppiä. 

Ja lisää ristiriitaisia tunteita: Mua ahdistaa se, että oon näin sekasin, mun elämässä ei oo oikein mikään kunnolla raiteillaan ja silti mä päästän M:n mun elämään. Se on suorastaan julmaa ottaen huomioon ihan kaiken, mikä mun päässä, elämänhallinnassa ym. (kaikessa mahdollisessa) on pielessä. Yritän jankuttaa itselleni, että kyllä se tietää mihin soppaan lusikkansa on tunkemassa, mutta en mä tiedä tietääkö se sittenkään. Entäs jos ei tiedäkään? Kohta sille valkenee kuinka fucked up oikeastaan oonkaan ja kaikki menee perseelleen. 

Mä oon onnellinen siitä, että mun paino on viimein pudonnut, koska en syönyt eilen kuin noin kaks riviä suklaata (sitä morkkiksen määrää!!), sain seuraavan raksin ruutuun ja musta tuntuu että voisin olla syömättä vaikka kuinka pitkään.

Mut kappas, mua ahdistaa. Koska kävin syömässä. Mulla oli ihan hyvä olo ja olisin pärjänny aamulla syömilläni muutamalla viinirypäleellä tän päivän ihan hienosti. Mut eeeiii, ku työkaveri pyysi syömään niin minähän lähdin iloisesti Subiin sen kanssa. Mä haluaisin taas oksentaa, mut en edelleenkään uskalla. Haluaisin vaan eroon tästä kylläisestä olosta. Nälkä on hyvä, mä tykkään nälästä. Jossain oli jopa uutinen, että pieni nälkä tekee terveelle aikuiselle hyvää. Vittu, en syö siis tänään enää mitään ja huomenna mä aion niin näyttää kynteni itselleni ja aion olla syömättä vaikka töissä on taas kaks kertaa ilmaista ruokaa tarjolla. En vittu syö mitään. En yhtään vitun mitään. En voi olla niin heikko paska etten pystyis yhtä perjantaita oleen töissä syömättä.

Sekaisia ahdistuksen, ilon, vitutuksen, onnen, epäonnistumisen ja rakastumisen tunteita, joita en osaa käsitellä. 

Pää räjähtää.

i want to be yours

Miks syön? Miks en vaan voi olla syömättä? Pitikö siitä nyt alkaa saatana vielä puhumaankin, että voinko syödä seurassa? Ei se keskustelu ees liittyny muhun, ja sit multa kysytään että onko mulla ongelmia syödä kun ihmisiä on paikalla! No pakkohan mun oli sanoa ettei oo ongelmaa. Joten mun oli pakko myös syödä. Vittu. 

En tasan muuten syö yhtään saatanan suupalaakaan huomenna. Helvetin helvetti ku lihon kohta taas sinne seiskalla alkavaan painoon ku en osaa pitää sormiani irti ruuasta. Haluun vaan lopettaa syömisen kokonaan...

Kokonaan.

work it

Söin.

Söin.

Söin.

Tänään en syö.

Toivottavasti en huomennakaan.

(Sain jopa kannustimen, sillä heinäkuun lopussa täytyis olla hienossa kunnossa, koska mun äiti menee naimisiin ja enhän mä voi näyttää tältä siellä. Hyi.)

hei missä olenkaan

Voi olla että kirjottelen nyt jonkin aikaa tänne vähän harvemmin kun tähän asti. Pohdintojen jälkeen oon tullut siihen tulokseen, että voi olla parempi taas ihmissuhteiden kannalta, että kirjottelen enemmän nyt omaan blogiini, joka ei näy kun mulle itselleni. Mut toki aina välillä tuun tännekin jotain kirjottelemaan, vähän harvemmin vaan.

anna mun rakastaa

Mä kaipaan sitä, että olisin jollekulle korvaamaton. Että olis joku joka ei vaan vois elää ilman mua. Joku, joka kertois mulle joka päivä, kuinka ihana oon, kuinka kaunis oon, kuinka paljon mua rakastetaan. Kun olis joku, joka haluais rakastaa mua niin paljon... Joku joka rakastais mua niin.

Joka lohduttais mua aina kun itkettäis, pitäis sylissä kun maailma tuntuis liian pahalta, pitäis mut kasassa sillon, kun haluaisin hajota, tai jos hajoisinkin niin auttais mua kasaamaan taas itseni.

Ja jota mä saisin rakastaa takas! Jolle saisin olla kuuntelijana, lohduttajana, auttajana, tukijana, piristäjänä, hyvän mielen aiheuttajana. Just sitä samaa mitä kaipaan itsellenikin, haluaisin olla jollekulle muulle.

Mä kaipaan jatkuvaa huomiota. Ja sitä, että olis joku jota voisin huomioida jatkuvasti ilman, että tulis ripustautuva tai omistushaluinen olo mulle tai sille. Mun tapani osoittaa rakkautta usein mielletään sellaiseks, vaikka oikeesti en mä oo sellanen. Jossain määrin tietysti joo, mutta en niin että sen vois sanoa negatiiviseen sävyyn.

Mä haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi. Niin, että molemmat vois tehdä toisilleen hyvää tasapuolisesti ja molemmat tarvitsis ja haluais toisiaan tasapuolisesti. On niin raskasta välittää toisesta enemmän kuin se toinen musta...

Ja kun sanon "joku", mä tiedän tasan tarkkaan ketä tarkoitan. Olis ehkä helpompaa, jos en tietäis, silloin kuka tahansa sopiva vois täyttää ton tyhjän tilan mun elämässä. Mut nyt mä haluan siihen vaan yhden tietyn ihmisen, enkä tällä hetkellä kelpuuta siihen ketään muuta. Toisaalta nyt mä oon valmis tekemään mitä vaan saadakseni siihen juuri sen tietyn ihmisen.

and when you're needing your space

Mä en tiiä onko mulla mitään asiaa, mutta silti tuntuu, että haluan kirjoittaa tänne. Musta vaan tuntuu, että mä puhun uudestaan ja uudestaan samoista asioista, ja onhan se nyt aika turhaa. Täällä syödään vieläkin liikaa, mua ahdistaa se edelleen, oon edelleen ihastunu ja se asia mietityttää edelleen ja oon edelleen epävarma itsestäni.

Mulla on ikävä. Ja mua pelottaa myös.

Entä jos tää ei meekään niinku toivoisin...

I won't give up on us

Täällä syödään. Syödään kerta toisensa jälkeen aina vaan lisää ja lisää vaikka maha on vieläkin täynnä edellisen ruokailun jäljiltä. Mä yritän syödä vähän, mutta se on vaikeaa sillä en halua huomiota syömisieni osalta. Enkä voi oikein skipata ruokia, mun on pakko syödä kaks kertaa päivässä kunnon ruoka... Ahdistaa. Ahdistaa se pakko, kun on pakko syödä. Jos saisin itse päättää syönkö vai en, tää olis ihan eri asia, musta vois jopa tuntua että täällä on helppo syödä tosi vähän. Mutta mun on pakko syödä viis kertaa päivässä. Aamiainen, lounas, päiväkahvi, päivällinen, iltapala. Ja joka ruualla mun on pakko ottaa sen verran, että lautanen näyttää täydeltä, yrittää esittää että haluaisin syödä, että musta on kivaa syödä. Joka aterialla mun tekee mieli heittää puolet ruuasta roskikseen, oksentaa jo syömäni ulos ja vihaan itseäni koska syön, vaikkei siinä oo järkeä koska mun on pakko. Jos täällä ei syötäis ollenkaan, täällä olis jo lähestulkoon täydellistä. 

Mua pelottaa, että mä totun täällä syömään niin paljon, että kun meen kotiin, ahmin sielläkin sellasia määriä ruokaa. Ja lihon. Pysyn ikuisesti läskinä, en voikaan kesällä kävellä ulkona lyhyissä shortseissa tai pienessä topissa. Joudun verhoutumaan lopun ikääni isoihin vaatteisiin, enkä koskaan oo täydellinen, en koskaan oo pieni ja ihana... Ja vihaan itseäni koko elämäni. 

Musta tuntuu, että oon toivoton tapaus. Salaa sisimmässäni oon iloinen siitä, että saan syödä täällä ja väittää kaikille että se on huono asia, esittää etten muka tykkäis syödä. Tykkään kyllä. Tykkään ihan helvetisti. Sehän se ongelma tässä juuri onkin, kun mä en sais tykätä. Mä en haluais tykätä. Mä haluan vihata ruokaa, mä haluan inhota syömistä, mä en halua syödä enää koskaan. En enää ikinä halua laittaa muruakaan suuhuni. Jos lakkaisin kokonaan syömästä, musta vois joskus tulla kaunis.

Mä haluun vaan vihata itseäni. En haluu enää tänään syödä mitään. En voi purkaa täällä ahdistustani oikein mihinkään, ja se kaikki vaan velloo mun sisällä, enkä voi sille mitään. Mä en voi olla syömättä, mä en voi satuttaa itseäni, mä en voi lähteä juoksemaan, mä en voi lähteä tupakalle. Pelkään sitä hetkeä, kun tää ahdistus käy liian suureksi ja alan purkaa sitä syömiseen. Ahmiminen kyllä onnistuu täällä, ruokaa on tarjolla muutaman tunnin välein ja huomenna käydään kaupassa, joten sen kun marssii sisään ja ostaa varastot täyteen. Mä tarviin jonkun keinon purkaa tätä ahdistusta, tää blogin kirjoittaminen on jo hyvä alku, mutta ei millään riitä... 

Haluaisin itkee. Huutaa ja olla surkea, mutta ei sekään sovi. Eikä mulla oo ketään täällä, joka vois mua rauhoittaa. En mä tiedä onko mulla missään ketään, joka vois mua rauhoittaa. Jonka kanssa voisin olla oma surkea itseni silloin, kun en jaksa maailmaa. Nyt en jaksa maailmaa. En jaksa itseäni, en jaksa yhtään mitään.  Mä vihaan tätä kaikkea. 

Ja mä kun ajattelin, että maisemanvaihdos vois selkeyttää mun ajatuksia ja mulla olis parempi olla. Mua ahdistaa vaan enemmän. Mä kaipaan tuttua ja turvallista. Ehkä mä kaipaan lohduttajaa. Pelastajaa. Jos joku jaksais olla mun tukena alusta loppuun, niin kauan kunnes mun on oikeesti parermpi olla. Eilen mä voin paremmin kun viikko sitten, tänään mä tunnen taas romahtavani. Jos joku ei lannistuis siitä, kun mennään takapakkia niin kun nyt. Viikon ajan tuntui päivä päivältä paremmalta, nyt tuntuu paskalta enkä halua olla. Haluan olla olematta.

Kuka lohduttaisi mua kerta toisensa jälkeen kyllästymättä siihen, että saatan kaataa sitä paskaa muidenkin ihmisten niskaan, kun joku tietty raja tässä kaikessa ylittyy. Ei sellaista kukaan jaksa. Ei kukaan.

P.S.

 I won't give up on us
Even if the skies get rough
I'm giving you all my love

I'm still looking up
No, I won't give up on us

God knows I'm tough enough