I won't give up on us

Täällä syödään. Syödään kerta toisensa jälkeen aina vaan lisää ja lisää vaikka maha on vieläkin täynnä edellisen ruokailun jäljiltä. Mä yritän syödä vähän, mutta se on vaikeaa sillä en halua huomiota syömisieni osalta. Enkä voi oikein skipata ruokia, mun on pakko syödä kaks kertaa päivässä kunnon ruoka... Ahdistaa. Ahdistaa se pakko, kun on pakko syödä. Jos saisin itse päättää syönkö vai en, tää olis ihan eri asia, musta vois jopa tuntua että täällä on helppo syödä tosi vähän. Mutta mun on pakko syödä viis kertaa päivässä. Aamiainen, lounas, päiväkahvi, päivällinen, iltapala. Ja joka ruualla mun on pakko ottaa sen verran, että lautanen näyttää täydeltä, yrittää esittää että haluaisin syödä, että musta on kivaa syödä. Joka aterialla mun tekee mieli heittää puolet ruuasta roskikseen, oksentaa jo syömäni ulos ja vihaan itseäni koska syön, vaikkei siinä oo järkeä koska mun on pakko. Jos täällä ei syötäis ollenkaan, täällä olis jo lähestulkoon täydellistä. 

Mua pelottaa, että mä totun täällä syömään niin paljon, että kun meen kotiin, ahmin sielläkin sellasia määriä ruokaa. Ja lihon. Pysyn ikuisesti läskinä, en voikaan kesällä kävellä ulkona lyhyissä shortseissa tai pienessä topissa. Joudun verhoutumaan lopun ikääni isoihin vaatteisiin, enkä koskaan oo täydellinen, en koskaan oo pieni ja ihana... Ja vihaan itseäni koko elämäni. 

Musta tuntuu, että oon toivoton tapaus. Salaa sisimmässäni oon iloinen siitä, että saan syödä täällä ja väittää kaikille että se on huono asia, esittää etten muka tykkäis syödä. Tykkään kyllä. Tykkään ihan helvetisti. Sehän se ongelma tässä juuri onkin, kun mä en sais tykätä. Mä en haluais tykätä. Mä haluan vihata ruokaa, mä haluan inhota syömistä, mä en halua syödä enää koskaan. En enää ikinä halua laittaa muruakaan suuhuni. Jos lakkaisin kokonaan syömästä, musta vois joskus tulla kaunis.

Mä haluun vaan vihata itseäni. En haluu enää tänään syödä mitään. En voi purkaa täällä ahdistustani oikein mihinkään, ja se kaikki vaan velloo mun sisällä, enkä voi sille mitään. Mä en voi olla syömättä, mä en voi satuttaa itseäni, mä en voi lähteä juoksemaan, mä en voi lähteä tupakalle. Pelkään sitä hetkeä, kun tää ahdistus käy liian suureksi ja alan purkaa sitä syömiseen. Ahmiminen kyllä onnistuu täällä, ruokaa on tarjolla muutaman tunnin välein ja huomenna käydään kaupassa, joten sen kun marssii sisään ja ostaa varastot täyteen. Mä tarviin jonkun keinon purkaa tätä ahdistusta, tää blogin kirjoittaminen on jo hyvä alku, mutta ei millään riitä... 

Haluaisin itkee. Huutaa ja olla surkea, mutta ei sekään sovi. Eikä mulla oo ketään täällä, joka vois mua rauhoittaa. En mä tiedä onko mulla missään ketään, joka vois mua rauhoittaa. Jonka kanssa voisin olla oma surkea itseni silloin, kun en jaksa maailmaa. Nyt en jaksa maailmaa. En jaksa itseäni, en jaksa yhtään mitään.  Mä vihaan tätä kaikkea. 

Ja mä kun ajattelin, että maisemanvaihdos vois selkeyttää mun ajatuksia ja mulla olis parempi olla. Mua ahdistaa vaan enemmän. Mä kaipaan tuttua ja turvallista. Ehkä mä kaipaan lohduttajaa. Pelastajaa. Jos joku jaksais olla mun tukena alusta loppuun, niin kauan kunnes mun on oikeesti parermpi olla. Eilen mä voin paremmin kun viikko sitten, tänään mä tunnen taas romahtavani. Jos joku ei lannistuis siitä, kun mennään takapakkia niin kun nyt. Viikon ajan tuntui päivä päivältä paremmalta, nyt tuntuu paskalta enkä halua olla. Haluan olla olematta.

Kuka lohduttaisi mua kerta toisensa jälkeen kyllästymättä siihen, että saatan kaataa sitä paskaa muidenkin ihmisten niskaan, kun joku tietty raja tässä kaikessa ylittyy. Ei sellaista kukaan jaksa. Ei kukaan.

P.S.

 I won't give up on us
Even if the skies get rough
I'm giving you all my love

I'm still looking up
No, I won't give up on us