Mä vaan toivoisin, ettei se vihais mua. Että se puhuis mulle, tai että se vastais jotain niin ymmärtäisin mitä sen päässä oikein liikkuu. Oon yrittäny ja yrittäny, pyytää anteeks, antaa asian olla, olla puhumatta sille, antaa sille aikaa, kertoa sille useammin että se on mulle tärkeä... Mut mikään ei auta. Se ei vastaa mun viesteihin.
En keksi mitä tekisin. Yks kaveri ehdotti, et jos vaan antaisin asian olla. Sanoin, etten kestäis sitä. Sit se kysyi että mitäs jos T ei haluakaan enää olla mun kanssa missään väleissä. Sanoin, että sekoaisin. Etten kestäis sitä. En vaan kestäis sitä, et kun löydän ihmisen josta pidän ja jonka hyväksyn sellasena kun se on, ja joka ainakin vaikutti vielä joskus siltä, et se hyväksyy mut sellaisena kun oon, mä onnistun jotenkin pilaamaan sen kaiken. En oikeesti vaan jaksa ymmärtää miten tää meni näin.
Musta olis kiva jos mä olisin sen arvoinen. Muistelin eilen menneitä, luin ikivanhaa blogia, jonka olemassaoloa en ees meinannu enää muistaa, johon oon kirjoittanu viimeks vuonna 2007. Siellä oli kivoja muistoja T:n ja mun historiasta, lähinnä seurusteluajalta. Tajusin, että meillä oli tosi hauskaa. Ja tajusin, että meillä on ollu tosi hauskaa myös seurustelun jälkeen, kun ollaan nähty. Mihin ihmeeseen se kaikki on muka nyt kadonnut?
Miks mun piti rakastua siihen? Miks, miks, miks, miks? En mä halua. Haluaisin jos se haluais mut. Nyt se on vaan niin kipeetä etten kestä olla.
Kun toinen ihminen tunnustaa rakkautensa, se on kaikkein haavoittuvimmillaan. Kuka vastaa silloin: "Sun on ihan turha haaveilla meidän välille mitään!"
Mua sattuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti