Mä yritän nyt saada aikaiseks jonkun fiksun tekstin. Mun teki laivareissun aikana monen monta kertaa mieli kirjottaa tänne, mutta en pystyny kun ei netti tykänny toimia merellä ja olis muutenkin ollu vaan älyttömän kallista.
Musta tuntuu, et mä oon saavuttanu tai saavuttamassa jonkun mahtavan hyväksymisen tilan L:n suhteen. Mä voin myöntää aivan suoraan, että rakastan ja kaipaan sitä aivan hulluna, mutta oon silti ihan hyväksyny sen, etten enää oo sen kanssa, enkä voi koskaan ollakaan. Mä oon suorastaan ihmeissäni tästä tunteesta. No, se saattaa vielä mennä ohi, mut tällä hetkellä musta tuntuu siltä.
Mä en tiedä johtuuko tää siitä, etten oo saanu siihen mitään yhteyttä kohta neljään päivään. Se ei siis oo vastannut mun tekstiviesteihin eikä puheluihin kun oon pari kertaa yrittänyt soittaa sille. Toisaalta on ihan hermona siihen, että se kuvittelee voivansa vaan tehdä näin, mut pistin sille tänään (ihan asiallisen) viestin, jossa totesin, ettei tää nyt ihan näin käy, siitäkään syystä että sillä on edelleen joitain mun tavaroita ja mulla sen. Mulla ei oo tietoakaan siitä, koska se aikoo taas olla muhun yhteyksissä, mutta pakko sen on joskus olla. En mä suostuis tätä asiaa hoitamaan esim. jonkun muun välityksellä, varsinkaan kun en tiiä yhtään missä mennään.
Onko se mulle vihainen? Oonko mä tehny jotain väärin?
Enkä mä tosiaankaan tiedä, mitä se musta haluaa, koska se ei kerro mulle. Oon yrittäny kysyä, mut se ei oo vastannut.
Mua vähän vituttaa, että ennen kun saavutin tän kummallisen hyväksynnän tilan, multa meni pari iltaa ihan vituilleen siks, että mietin vaan oonko tehny jotain väärin vai miksei se vastaa mun viesteihin. Ja toinen niistä illoista oli siellä reissussa, oli harvinaisen paska fiilis mennä nukkumaan.
Mut enpä mä kyllä oikeastaan nukkunutkaan sinä yönä. Heräilin vähän väliä ja nukuin kunnolla oikeastaan vaan viimeiset kaks tuntia. Ihme, ettei väsyttänyt enempää seuraavana päivänä.
Ajattelin tänään ajaessani Helsingistä kotiin päin, että jos mä nyt saisin yhtäkkiä uuden mahdollisuuden L:n kanssa, mä tekisin tuhat asiaa eri tavalla. Nyt mä vasta näen mitä oon tehnyt väärin ja mua vituttaa, että tajuan sen vasta nyt, vaikka kyllähän mä ne asiat tiesin jo silloin kun seurusteltiin. Kunpa olisin tajunnut, että vaikka aina ajattelin, ettei toista saa pitää itsestäänselvyytenä, mä kuitenkin pidin L:ää itsestäänselvyytenä. Eihän se mihinkään lähtis... Vaan lähti kuitenkin.
No, eiköhän tässä nyt oo taas itketty tarpeeks tätä asiaa. Vois välillä avautua vaikka siitä ruokamäärästä mitä söin tolla reissulla. Buffetti, aamiaisbuffet, hodari, karkkia, kuivalihaa, pihvi ja ranskalaisia, kalkkunawrap, kakkua, karkkia... Ja esimerkiks buffetin jälkeen olin niin täynnä että oli tosi lähellä etten oksentanut. Koska mulla oli niin paha olo. Mutta se ei tullu itsekseen, enkä edelleenkään uskaltanut ottaa sitä ratkaisevaa askelta ja aiheuttaa se itse itselleni.
Mä en ymmärrä miks syönsyönsyönsyön niin paljon, vaikka joka kerta mä oon niin vihainen itselleni ja päätän, etten anna tän enää toistua. Miten vaikeeta voi oikeesti olla pitää joku kohtuus tässä pelleilyssä.
Ens viikko taas pakko olla kunnolla. En jaksa enää pettyä itteeni uudestaan ja uudestaan.
Mut mulla on sentään hieno tatuointi. Päätin ottaa sen, jotta muistaisin välillä ajatella näinkin, mut just nyt se on aika vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti